Jostain syystä mä oon miettinyt rohkeutta käsitteenä viime viikon ajan. Koulussa käyminen saa sen usein pinnalle, musta kun helposti vois ajatella että mä olen aika pelokas tyyppi. Oon aika hitaastilämpiävä uusissa ryhmissä, pysyttelen mielummin taustalla lymyilemässä kuin toisin itteäni esille. Jos mut laitetaan puhumaan tai kertomaan itsestäni uudessa porukassa, niin saatan jopa alkaa takeltelemaan tai punastua. Vielä pahempi on, jos tiedän olevani arvioivan silmän alla esimerkiksi näytöissä tai työharjoitteluissa. Saatan mennä ihan lukkoon.

Se on hassua, koska sitten kun mä olen vähän tutustunut ympäristööni ja saanut pari hyvää luottotyyppiä porukasta, mä muutun ihan totaalisesti. Työpaikoilla musta on usein tullut se pelle ja hassuttelija joka saa kaikki nauramaan. Semmoinen kaikkien kaveri. Silloin on vaikea uskoa työharjoitteluarvosteluja, joissa lukee että olen ”ujo, arka, voisi rohkaistua”. Noh, kai mä sitten olen semmoinen, kun viisaammat on niin kirjoittanut kaikentietävillä mustekynillään.

Muistan, kun hoitsukouluaikana yhessä työharjottelun loppuarvioinnissa sanottiin, että mun pitäis rentoutua. ”Mä oon nähnyt kun sä oot näiden asukkaiden kanssa ja luulet, että mä en oo kuulemassa. Sun pitäis olla aina semmonen. Puhuitkin ihan eri äänellä.. Sillon mä näin pilkahduksen siitä mitä sä oikeesti olet. Miks et vois olla kokoajan semmonen?” Niinpä. Mä tekisin niin hyvin melelläni, jos en olis ihan kokovartalojäässä. Voihan se toki olla, että mun olis vaan sillon pitänyt jo tietää, että en oo ehkä ihan oikeella alalla. Toisaalta mä oon kyllä normielämässäkin semmonen. Oon meinannut pyörtyä kun mut on esitelty semmosille ihmisille, joista ois tärkeetä että ne edes pikkusen tykkäis musta. Ja semmoinen jäätäminen saattaa kestää hyvässä lykyssä parikin vuotta.

Onneks se jännitys on lieventynyt mitä vanhemmaks oon on tullut. Mä rentoudun nopeemmin ja mua voisi luonnehtia ihan sosiaaliseksikin. En koe sosiaalista painetta niin voimakkaana kuin teininä. Onneksi, koska se latistaa mun persoonasta tosi paljon jos hioo rosot pois. Tykkään olla tämmönen outolintu. Outolintuna oon minä. En oo ihan varma miten mä sen ymmärsin, ehkä silloin kun vaimo sanoi, että saan laittaa ristiäisiin silinterihatun ja kävelykepin jos haluun. Se oli ihan tosissaan, vaikka mä en sitä ehdottaessani ihan täysin ollutkaan. En laittanut, mutta ymmärsin, että kukaan ei hylkää tai häpeä mua vaikka tekisinkin niin. Eikä sillä häpeälläkään niin väliä. Tai sitten se johtuu vain lakkakäävästä (<3). Se on saanut mut ymmärtämään paljon asioita. Siitä ehkä lisää jossain postauksessa.

Mutta mitähän se rohkeus sitten on? Lyhyen tutkimuksen perusteella se on uskallusta tehdä asioita välittämättä pelosta. Eli toisin sanottuna mä vissiin sitten pelkään ja oon arka. Kuulostaapa perkeleen nujertavalta. Uskallanhan mä tehdä vaikka mitä. Oon uskaltanut ottaa loparit tyhjän päälle. En pelkää ajaa ohituskaistalla tuulilasi rapaisena ja pissapojat tukossa. Mua ei pelota kulkee yksin pimeessä metsässä. En pelkää öriseviä spugeja, vaan symppaan niitä. En pelkää väkivaltaa, köyhyyttä tai kovia ääniä. Korkeat paikat saa mun vatsanpohjani vaan kutkuttelemaan, tykkään kulkea suolla paljain jaloin ja jos jään loukkuun johonkin niin mietin vaan että nytpä on hyvä tilaisuus kirjottaa ylös mun piilotetuimpia fiiliksiäni.

Mikä mua sitten niissä sosiaalisissa tilanteissa ja tarkkailun alla olemisissa pelottaa? Tai siinä jos joku ei tykkääkkään musta. Mulla on semmoinen hassu tapa, että vaikka mä en tykkäisikään jostain ihmisestä, mä silti toivon että se tykkäisi musta. Tiedän kyllä, ettei se ole mahdollista. Tiedän, että tietyntyyppiset ihmiset ei voi sietää mua silmissään vaikka seisoisin käsilläni ja piereskelisin maammelaulua. Mutta tiedän myös, että jos ne tutustuis muhun niin ei ne vois olla tykkäämättä musta. Osaan olla tosi söpö halutessani, vaikka perimmäinen minä ei ehkä haluaiskaan mielistellä ketään.

Mä vihaan nöyristelyä. Jos haluun ajaa jotain asiaa niin haluisin tehdä sen pää pystyssä. Voisin vaikka suorittaa juhlallisen marttyyrikuoleman jos asia on tarpeeksi tärkeä minulle. Mutta sitten todellisuudessa alan heti vikisemään kyseenalaistuksen alla. Nojoo, olet oikeassa, en mäkään nyt ihan sokeasti tähän usko. Samaan aikaan mä mietin mielessäni, että mitä vittua Vikman? Kyllähän uskot.

Todella moni itsevarma ja omia etujaan ajava ihminen ärsyttää mua ihan saatanasti jo pelkällä olemuksellaan. Toissapäivänä mä tajusin, että mä inhoan yhtä tyyppiä mun elämässä, koska mä haluaisin olla se. Se väittää, että sitä jännittää, mutta silti kun se on niin smoothi kun olla ja voi, kun se puhuu sen intohimoista. Se jatkaa puhumista takeltelusta huolimatta, se saa ihmiset nauramaan ja se on teatraalinen. Jos se haluaa nähdä jotain, niin se menee katsomaan, välittämättä siitä että sen takana olevat ihmiset ei näe. Se uskaltaa kysyä ja se ottaa tilanteen haltuun huolimatta sisäisestä epävarmuudestaan. En mä voinut enään inhota sitä, kun tajusin että se on ton asian suhteen kaikkea, mitä mä en ole.

Ehkä mun pitäisi nojata vahvuuksiini ja hellästi pönkeä itseeni kohti epävarmuusalueita. Oonhan mä kahdeksassa vuodessa mennyt jo ison harppauksen eteenpäin. Kymmenen vuoden päästä saatan olla jo liiankin rohkea. Riitelen kaikkien kanssa vaan riitelemisen ilosta, pidän paasaavia puheita tuhatpäisille ihmisjoukoille ja päälle pieraisen mikrofoniin. Toivottavasti mä vielä sillon haluan ajaa samoja asioita eteenpäin kun nyt. Ja toisaalta, mä oon rohkea jo nyt. En välttämättä kaikissa asioissa, mutta kukapa nyt olisi. Elämä ois vitun tylsää jos ei olis mitään mitä kehittää.