Mä oon siinä ihan hirveen etuoikeutetussa asemasssa, että mulla on lähelläni ystäviä jotka on seisonut mun rinnallani nyrkillä tapettavasta rääpäleestä aina näihin päiviin asti. Välillä tiiviimmin, välillä harvemmin, kuitenkin aina tavoitettavissa. Tai no niin tavoitettavissa kuin ihminen voi olla. Valmiina pelastamaan kaupungin öisestä humusta tai tylsyyskuoleman kynsistä Jämsästä. Jaksanut kuunnella jurrisen laskuhumalan pintaan nostamat sydämensirpaleet ja maanisen ylivilkkaat alkuihastukset. Elänyt mukana, välillä toppuutellen ja ajoittain kannustaen.

Tajusin tossa kun kelailin meidän yhteiseloa taakspäin, että tää tyyppi ei oo koskaan tuominnut mua. Joskus tempaissut nyrkillä jos sille on ollut akuutti tarve, pahimmassa tapauksessa pitänyt mykkäkoulua pari viikkoa. Enhän mä silloin ymmärtänyt mistä se johtui, mikä lienee ihan ymmärrettävää kun olin aikalailla tillintallin 24/7. Se oli vaan vaihe minkä läpi mun täytyi elää. Enhän mä muuten olisi tiennyt mitä mun ei kannata tehdä. En muuten olis sitä mitä oon nyt.

Kaikista hauskinta tässä on, että me ollaan tän tyypin kanssa jollain tavalla hyvin erilaisia ihmisiä. Mä oon unelmoija ja lennokkaan optimistinen, sellainen herkästi innostuva haihattelija. Serkku on yleensä realismiin ja faktoihin kallistuva, selkeästi maanläheisempi kuin mä. Joskus se aiheuttaa pieniä ristiriitoja, mutta mä näen sen pääosin rikkautena. Me keksitään idea, mä innostun, serkku löytää ongelmakohdat (ja teknisenä tyyppinä usein keksii ratkaisut). Toteuttaminen sujuu kuin luonnostaan, musta tuntuu välillä että me oikein yllytetään toisiamme olemassaolollamme. Ja muita hävettää.

Samaan aikaan me ajatellaan asioista todella samalla tavalla. Lieneekö ne yliarvostetut geenit. Tai ehkä tiivis yhdessäolo ihmisen muokkaantuvaisimmassa elämänvaiheessa, silloin kun nuoriso yleensä räpiköi itsensä etsinnän myrskytuulissa. Vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna me ei etsitty muuta kuin mummolta varastettuja keksipaketteja ja sorakuopalle haudattuja kalsareita. Tai kummituksia, vaimo näki televisiossa Paranormal investigations groupin veljekset Valkeakoskelta ja sanoi samantien että ”voisin hyvin kuvitella että sä ja Saija rupeisitte tekeen tommosta”.

On mukavaa kun on olemassa ihmisiä, joiden kanssa voi heittää suojakuorensa pois. Olla vaan, vailla pelkoa. Se ehkä helpottaa haarniskan riisumista muissakin tilanteissa. Koska mitä pelättävää on siinä, että on vain oma itsensä. Tykkää ken tykkää. Tärkeintä on, että tietää elämässään olevan ihmisiä jotka tykkäävät joka tapauksessa.