Maailma on täynnä kiehtovia ja inspiroivia asioita. Autioita taloja entisten elämien muistoineen, unohdettuja seitakiviä ja tallattuja polkuja kulkijoineen. Polut ja tiet kuljettavat meitä paikoista toisiin. Toisinaan saapastellen, joskus paljain jaloin sipsutellen, sorkilla tepastellen tai nastarenkailla rouhien. Tapoja on niin monia kuin kulkijoitakin, mutta ei sen puoleen, niin on kyllä kulkureittejäkin.


Jotkut tiet kuljettavat meitä läpi vehreiden metsien ja maalaisidyllien. Talvella metsät näyttävät hiljaisilta ja kuolleilta auton huuruisesta ikkunasta katseltuna. Kesällä nuo ihmeitä pursuavat puustoiset keitaat uhkuvat voimaa ja runsautta, aivan kuin ne kutsuisivat pahaa-aavistamattomia ohikulkijoita upottamaan kasvonsa sammalmättääseen. Kujeileva maalaistie mutkittelee läpi pikkukylien, tien varrella näkyy vuodenajasta riippuen kotien ikkunoista kotoisasti loimotteleva lämpö tai trampoliinilla pomppivien ihmislasten riemu. Kiherrellen se sujahtaa ohi kyläkauppojen, jotka kesän tullen ne heräävät eloon muistuttamaan ihmisiä yhteisöllisyyden, perinteiden ja Juice Leskisen tärkeydestä.


Toista ovat suoraviivaiset moottoritiet. Ihmiset paahtavat eteenpäin omissa yksittäisissä kuplissaan, pitävät kanssakulkijoita vain automerkkeinä. Toinen on mulkkuakin mulkumpi Audikuski, toinen taas hidasteleva tientuke pikkupösöllään. Mutkat on pistetty kirjaimellisesti suoriksi, jotta kiireiset ihmiset pääsevät handsfree tai kännykkä korvillaan töihinsä tai koteihinsa, minuuttiakaan tuhlaamatta. Niiden ainoa elämäntehtävä on saada ihmisten paikasta toiseen liikkuminen mahdollisimman sutjakaksi, mistään muusta hittojakaan välittämättä. Mutta mikäs minä olen heitä soimaamaan, kukin eläköön kuten tahtoo.


Toisinaan taas mietin millaisia tarinoita vanhoilla kinttupoluilla olisi kerrottavanaan. Muistoja siitä kuinka aikaa sitten kuollut isomummomme on hakenut maitokärryillä vettä, virttyneet virsut jaloissaan sinnitellen. Pohtien kuinka taitaa olla tulossa vähäluminen talvi, kun on ollut niin vähän pihlajanmarjoja. Tai siitä kun viikko sitten hirvi asteli polulla ylväin askelin, mitä lie mielessään ollut. Tärkeitä hirvien asioita kenties, ehkä se muisteli tuohtuneena kohtaamistaan jäkälällä makoilevan maailmanrakastajan kanssa. Eihän viisainkaan hirvi toki osaa pitkätukkaista hippipoikaa erottaa metsästäjästä.


Jokaisella tiellä ja kinttupolulla on omat käännekohtansa. Mikään ei voi pysyä samanlaisena ikuisesti. En minä, et sinä, eikä tasaisesti jyrisevä moottoritiekään jaksa jyristä samalla pöyhkeydellään maailman ääriin asti. Lapissa se kutistuu tavalliseksi valtatieksi. Pitäähän sen päästä ketterästi kiipeilemään viimeistään pohjoisen erämaan vuoristoissa. Auton nokka kohti valkoisia pilviä, mutkitellen alas ja vuorenrinnettä eteenpäin vipeltäen, pakahduttavan jylhät maisemat matkantekoa kuvittaen. Lopulta Nordkappin liepeillä joutuen jäämeren nielaisemaksi hyiseen syleilyynsä. Kaikista niistä kilometreistä ja yhden pysähdyksen taktiikoista jää lopulta käteen vain matkamuistomyymälä ja kalliota ahnaana haukkovat tyrskyt.


Tie voi viedä sinut minne vain jos et ole varuillasi, sen tiesi aikoinaan jo Bilbo Reppuli kun Gandalfin matkaan läksi. Jos ei pidä varaansa niin voi joutua vaikka tienhaaraan, suurten päätösten eteen. Jos menet oikealle, vastaasti saattaa tulla hölmöntyhmä peikkolauma. Tai sitten sinua odottaa siellä nirvanallinen valaistuminen ja ymmärrät viimein kuinka lähellä olet värähtelevää alkulähdettäsi. Itse en sitä pitäisi niinkään vaarallisena asiana, niin kauan kuin tienhaara alkaa pienellä alkukirjaimella. Raimo ”TH” Tienhaarasta sen sijaan pysyisin mielelläni niin kaukana kuin mahdollista, etten vain minäkin joudu tutustumaan henkilökohtaisella tasolla keskusrikospoliisin kykyihin onnistua todistajansuojeluohjelmassa.


mlzc.jpg