Mä olen pienestä asti ollut kova odottamaan kaikkea. Elänyt hetkiä etukäteen ja haaveillut tilanteista niin voimakkaasti, että miltei maistoin ja haistoin tapahtumat jo ennen kuin niitä on edes suunniteltu valmiiksi. Pikkukylässä varttuneena odotin uimahallireissujakin jo viikkoja etukäteen, ja piirtelin päiväkirjaani kuvia itsestäni ja pikkuveljestäni pulikoimassa lastenaltaassa. Odotin kyläreissuja, jokavuotisia Särkänniemen vierailuja ja luokkaretkiä kuin kuuta nousevaa.

 

Huomaan itsessäni samoja piirteitä tänäkin päivänä. Nykyään odotuksen kohteet vain ovat muuttuneet, uimahallin tilalla on ulkomaanreissut ja Särkänniemen korvaa vappusimat Plevnassa. Nytkin voin miltei haistaa nousuhumalan huumaavan tuoksun ja kuplivan siman kirpsakkaan maun kalseassa kevätsäässä.

 

Kaikki odottavat jotain. Minuuttitasolla mietittynä joku odottaa, että Family Guy alkaa telkkarista. Joku odottaa, että pääsee töistä ja toinen päinvastoin odottaa hikikarpalo otsalla että pääsee töihin. Joku kuuntelee kellon tikitystä ja odottaa, että tapahtuisi edes jotakin. Pidemmällä tähtäimellä on tärkeää, että on jotakin odotettavaa. Vuodenaikojen vaihtumisiin liittyvät detaljit, laman loppuminen, lasten syntymät, pariutuminen. Elämä olisi aika kuivaa puuroa, jos ei olisi mitään odotettavaa, niin hyvässä kuin pahassa.

 

Kun kysyn itseltäni olenko nyt onnellinen, vastaisin varmasti, että kyllä. Mielessäni miettisin, että olen onnellinen sitten kun olen ottanut loparit tai sitten kun olen vaimon kanssa Latviassa toukokuussa. Tai että kesällä olen varmasti onnellinen kun aurinko paistaa ja voin rämpiä milloin missäkin pusikoissa farkkushortsit jalassa. Tarkoittaako se sitä, että en ole onnellinen tässä hetkessä vai sitä, että olen onnellinen kun on jotain mitä odottaa? Ei minusta. Kunhan muistan hengittää välillä ja ymmärrän, että elämä on sitä mikä tapahtuu nyt. Perkele.