Kuukausi hujahtanut perkeleellisen opiskelun ja uuden omaksumisen merkeissä. Oon mä sentään saanut jotain aikaseksikin - nimittäin päivitetyn version 16-vuotiaana kirjoittamastani susikirjoituksesta. Kouluunhan tämän piti mennä, mutta taisin eksyä hieman sivuraiteille alkuperäisestä aiheesta. Kirjoituksen pitäisi liittyä ehkä enemmän ekologiapuoleen ja jättää muna huurussa paasaaminen vähemmälle.


Sudet ja ekosysteemi (pienellä paasauksella höystettynä)


Ihminen on ihmiselle susi, pahaa sutta ken pelkäisi, susi lampaan vaatteissa. Hukkapala, susiruma, jätti ku sus' paskansa. Rakkaalla lapsella monta nimeä. Kautta aikain tuo koirakaveriemme villi esi-isä, kuuta ulvova susi, on jolkotellut läpi tarustojen ja sananlaskujen sekä ollut läsnä puheissamme niin sujuvassa arkikielessä, kuin myyttisenä pimeiden metsien murisijana.


Kumma kyllä kaikissa suteen viittaavissa maininnoissa tuntuu järjestäen olevan negatiivissävytteinen kalskahdus. Susi on totuttu liittämään rumuuteen ja kuolemaan. Vielä tänäkin päivänä lajilla on ihmisten keskuudessa kyseenalainen stigma ja eläimen puolestapuhujat helposti leimataan kehäkolmosen sisältä huuteleviksi kettutytöiksi ja anarkomarkoiksi, parhaassa tapauksessa viherpiipertäjähinttareiksi.


Susien vainoamista puolustellaan niin ihmispilttien ja lemmikkihauvojen turvallisuuden nimissä kuin karjankasvatuksellisissa dilemmoissa. Pelko rakkaimpiensa puolesta sekä menetyistä ansioista kumpuava vitutus on niin kouriintuntuvaa, etten halua väheksyä sitä tippaakaan. Kriittisessä valossa tarkasteltuna kuitenkin vaikuttaisi siltä, että tunteet ovat ottaneet susikeskustelussa vallan, vaikka faktatiedot puhuvatkin hieman muuta.


Minut on opetettu kunnioittamaan luontoa. En mene ukkosella uimaan, enkä syö sieniä joita en syötäväksi tunne. Elämässä on vaaroja ja sen asian kanssa on opittava elämään. Vuositasolla tarkasteltuna niinkin tuttu ja arkinen asia kuin liikenne on saanut 270 ihmistä heittämään lusikan nurkkaan vuonna 2015. Suden hampaisiin ei ole menehtynyt ainuttakaan henkilöä vuoden 1882 jälkeen. Mikseivät sivukyliemme rohkeat metsästäjät siis jahtaa autoja aseidensa kanssa?


Ihmiskunnalla tuntuu olevan hirvittävän voimakas tarve vaikuttaa ympäristöönsä. Muuten niin auktoriteettiuskoiset susikriitikot usein paasaavat kuinka petojen puolustajat ovat vieraantuneita luonnosta eivätkä ymmärrä tavallisten maaseudun ihmisten hätää. Virkapukuiset herrat Brysselissä päättävät mitä tykkäävät ja tekevät ihmiskokeita pienten pellavapäidemme kustannuksella.


Tottakai se tuntuu epäreilulta, että päätöksenteko on ulkoistettu kunnallispolitiikan yltämättömiin. Totta on myös se, ettei nämä virkaatekevät millään voi tietää millaista on asua Kuhmoisten tai Kuhmon perukoilla villissä erämaassa. Minusta kuitenkin on hieman epäloogista, että hirvien ampumista puolustetaan hirvikolarien ehkäisemisellä, mutta samaan aikaan halutaan saada sudet hävitettyä metsistämme. Kun luonto hoitaisi itse itsensä, mihin siinä ihmistä tarvitaan?


Eläinvahingot sen sijaan puhuvat omaa lukuaan. Maaseudun tulevaisuuden nettikartan mukaan sudet ovat tehneet 81 hyökkäystä karjaa tai lemmikkieläimiä kohtaan vuoden 2015 aikana. Kaikista näistä on mahdollista hakea petovahinkokorvausta, jota maksaa maaseutuvirasto maa- ja metsätalousministeriön myöntämistä määrärahoista. Rahallinen korvaus tuskin paikkaa rakkaan metsästyskoiran jättämää veristä aukkoa sielussa, mutta karjankasvatuksen kohdalla kärkkäämpi puoli minussa haluaisi puhua lähinnä armokuolemasta, joka olisi kaikenlisäksi vältettävissä rakentamalla asianmukaiset susiaidat.


Kaikesta kritiikistä huolimatta sudella on eittämättä merkitystä myös ekosysteemin kannalta. Yhdysvalloissa tämä huomattiin käytännössä vuonna 1995 kun sieltä jo hävinneet sudet tuotiin takaisin Wyomingissa sijaitsevaan Yellowstonen kansallispuistoon ja balanssin palauttamiseksi sinne tuotiin 40 kanadalaista sutta. Vaikutus alkoi näkyä vauhdikkaasti – paljaaksi järsitty maasto alkoi elpyä kasvillisuudeksi, jonka perässä alkoi saapua lisää nisäkäslajeja hyville sapuskamestoille. Susien paluu vaikutti myös kaikeksi yllätykseksi kiinteän maan lisäksi myös jokien käyttäytymiseen. Lisääntyneen kasvillisuuden myötä joenpenkereet tasoittuivat, eivätkä murru lainkaan niin herkästi kuin ennen.


Olettaisin, että samainen syy-seuraussuhde pätisi vastaavassa tilanteessa myös suomen olosuhteissa. Jos sudet metsästettäisiin sukupuuttoon, hirvet ja peurat saisivat elellä vailla pelkoa Canis lupuksen kulmahampaasta perskannikassa. Vallattoman lisääntymisen seurauksena ne saattaisivat tuntea voimakasta makuelämyksellistä vetoa esimerkiksi haapaan, poppeliin tai pajuun. Pitkään jatkuneena tuo paine voi pahimmillaan johtaa kyseisten kasvilajien paikalliseen sukupuuttoon.


Prosessi on tunnettu nimellä ketjureaktio. Tiettyjen puiden vähentyminen tai häviäminen luonnosta voi vaikuttaa ekosysteemiin muunmuassa eroosion tai metsäpalojen muodossa. Tilanne saattaisi vaikuttaa myös vesialueisiin kuten Yellowstonessa – rantapenkereet eivät kestäisi ja uomat leventyisivät rantakasvillisuuden puuttuessa.


Michiganin Teknologisessa Yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa on käynyt ilmi, että sudet luovat saalistamalla ravinteikkaita ”kuumia pisteitä”, jotka pitävät maaperän ravinteikkaana ja vaihtelevana. Huolimatta raadonsyöjien avulla tehdystä ruhojen loppuunkaluamisesta hirvien tappopaikoille jää sadasta kuuteensataan prosenttia ravinteikkaampi maaperä kuin kontrollialueilta muunmuassa typen, fosforin ja kaliumin suhteen.


Tappopaikoilta on mitatty myös reippaasti enemmän bakteriaalisia ja fungaalisia rasvahappoja kuin muualta. Todennäköisesti nämä ravinteet ovat lähtöisin saaliseläinten mahan sisällöstä. Tässä kohtaa susikriittinen ihminen nostaa sormen pystyyn ja toteaa samojen ”kuumien pisteiden” syntyvän myös metsästäjien aikaansaamina. Eipä tuota käy kieltäminen, mutta usein metsästäjien jättämät suolikasat esiintyvät vain tiettyinä aikoina vuodesta ja harmillisen usein teiden läheisyydestä, mikä taas omalta osaltaan sotkee luonnon omaa järjestystä.


Lopputulema tässäkin on, että molemmat mainitut tutkimukset puhuvat puolestaan siitä, että ihmisen ei tulisi puuttua luonnon tasapainoon miettimättä ensin pärjäisikö luonto ilman ihmistä ja pärjäisikö ihminen ilman luontoa. Oma mielipiteeni tähän on, että ihminen on vain laji muiden lajien joukossa. Ympäristöä on mahdoton muuttaa täysin turvalliseksi ja onnettomuusvapaaksi vyöhykkeeksi, sillä toisen suru on toisen onni. Ympäristöään kunnioittamalla ja tervettä järkeä käyttämällä pääsee yleensä pitkälle.


http://www.yellowstonepark.com/wolf-reintroduction-changes-ecosystem/

http://www.tunturisusi.com/tutkimus.htm

http://yle.fi/uutiset/3-7921630

https://www.google.com/maps/d/viewer?mid=1r5wFTJRQ3TaJy3uWDCknBHvI1uY&ll=62.45013817578719%2C26.359806100000014&z=6