Vauvan syntymä ajaa ihmisen hulluuden partaalle. En tiedä muista, mutta mä oon ainakin mennyt ihan laidasta laitaan. Onnen euforiasta ja vaalenpunaisista aurinkolaseista pohjattomaan ahdistuksen kuiluun ja muutoksen pelkoon. Se myös herättää ajatuksia. Laittaa muistelemaan omaa lapsuutta, suhteita omiin vanhempiin ja isovanhempiin. Lähinnä tulee pohdittua kuitenkin omaa rooliaan vanhempana, millainen opastaja haluaa olla ja millaisia asioita haluaa lapselle opettaa.


Musta vois tavallaan ajatella, että mä oon aika itsekäs ihminen. Harva muu varmaan jättää vakkariduunin ja lähtee opiskelemaan, samaan aikaan kun on perheessä pulla uunissa. Eri asia jos olisin jatko-opiskellut hoitoalaa. Siellä on aina töitä, kunnollinen työntekijä turvaa oman ja jälkikasvunsa tulevaisuuden vain olemalla luotettava ja hoitamalla hommat kotiin. Mutta ei, tää kävelevä parsakaalinkesyttäjä päättikin lähteä opiskelemaan alaa jolla ei todellakaan ole varmaa työllistymistä tai selkeää työnkuvaa.


Mutta myönnettäköön, että mulla oli visio. En halunnut, että meidän lapsi varttuu katsellen kuinka mä junnaan paikallani työssä missä mä en viihdy. En halunnut antaa sellaista esimerkkiä, koska en mä ole semmonen. En halua, että se muistelee mua järkevänä mutta masentuneena vanhempana. Tai leipääntyneenä. Haluan, että se näkee kuinka elämästä voi muovata itsensä näköisen, oikeestaan missä vaiheessa tahansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa ja seurata kutsumustaan.


Mulla kesti tosi pitkään, ennenkuin mä löysin intohimoni. Sitä ennen oli todella raastavaa kuunnella tai katsella ihmisiä, jotka raivasi kaiken unelmiensa tieltä. Kateus riivasi ja kirvelsi aivolohkossa. Nykyään taas nautin joka solullani kun näen työstään inspiroituneita ihmisiä. Ne saa mullekin voimaa kitkutella ja tehdä töitä rakentaakseni tästä just sitä mistä mä oon haaveillu. Ja semmosessa ympäristössä mä myös haluun meidän beben varttuvan. Että ei anna minkään seistä tiellään. Mä annoin ihan liian pitkään. Kaikenlisäks oli tosi hämmentävä huomata, että se suuri este olin minä itse.


Onhan tää vähän erilaista elämää kun ennen. Jouduttiin minimoimaan asumiskustannukset, mikä meidän kohdalla tarkoitti pienempää kämppää ja kaupunginvaihtoa. Sinänsä se ei haitannut pätkääkään, koska oltiin suunniteltu maalle muuttoa jo pitkään. Tosin ajatuksena oli oma mökkeröinen metsän laidassa ja tonttia missä rymytä, mutta onhan pelkkä maalle muutto jo sinne päin. Pienin askelin kohti maalia. Mielummin luhtitalossa mistä jalkapallokentän verran matkaa metsään, kuin Tampereen kupeessa moottoritien varrella ylihintaisessa rivarikolmiossa.


Välillä väsyttää ja vituttaa. Mutta ei mua kyllä pelota, koska mä tiedän, että me pysytään pinnalla. Tää tais mennä taas vähän kliseiseks lässytykseks. En pyydä silti anteeks, koska ehkä joku muukin voi saada tästä jonkun kimmokkeen korjausliikkeelle. 


IMG-20161218-WA0000.jpg