Olen jo pitkään puhunut, että haluaisin vaihtaa työpaikkaa. Monien mittapuulla muutama vuosi ei ole pitkä aika, mutta niinkin pitkä minulle, että lopulta huomasin höpötteleväni kuin lämpimikseni. Osittain menetin kai itsekin uskoani siihen, että mitään konkreettista tulisi tapahtumaan. Nöyrryin kohtaloni edessä, ja näin itseni tulevaisuudessa yhtenä leipääntyneenä hoitsuna muiden joukossa, narisemassa tiskirättien pyykkäämisestä ja työnohjauksessa kuuntelemassa korvat punaisena työilmapiiriä alentavista negatiivisista käytöskukkasista. Ainoa asia mitä pystyisin kenties enää ajattelemaan olisi ”Aina pitää muistaa tervehtiä” ja ”Työpaikalla_pitää_olla_yhteiset_pelisäännöt!!!”. Please kill me.


Tässä suhteessa vajaa viisi vuotta on pitkä aika. Siinä ajassa elämässäni on ehtinyt tapahtua paljon, ja sitä ajatellen myös oikea lähdön tekeminen on vaatinut ajatustyötä,vaikken normaalisti ole kova etukäteen pohtimaan syy- ja seuraussuhteita. Pienen työyksikön bonuksia ovat olleet erityisesti läheiset välit työporukan kanssa (niin hyvässä kuin pahassa) ja etuoikeus oikeasti tutustua hoidettaviin asukkaisiin – noihin niin ihaniin mummoihin ja pappoihin jotka ovat jättäneet mieleeni lukuisia muistoja (jälleen niin hyvässä kuin pahassakin). Unohtamatta että näinä aikoina vakituinen työpaikka on harvinaista herkkua.


Eräänä ahdistuneena aamuna yllätin itseni JÄLLEEN selailemassa koulutustarjontaa internetistä. Vakiosurffailuni on jo hetken pitänyt sisällään työkkärin avoimet työpaikat- sivun ja erinäiset ammativalintatestit. Luonto- ja ympäristöalan perustutkinto pompsahti silmiini. Aloitin kyseisen tutkinnon kun pääsin peruskoulusta, mutta sen hetken elämäntilanne sai minut lennätettyä hoitsukouluun joka sijaitsi lähempänä vanhempieni asuinpaikkaa. Nyt tai ei koskaan perkele – vaimo nyökkäsi hyväksyvästi – ja hakupaperit matkaan. Parin päivän päästä tuli hyväksyvä päätös, otin lopputilit ja tässä sitä ollaan. Muutos on parasta kun luottaa tulevaisuuteen. Vielä tulee päivä, kun haikailen lupsakkaita iltavuoroja parhaiden taisteluparien kanssa ja muistisairaiden asukkaiden syväluotaavia lohkaisuja. Nyt on kuitenkin tärkeintä seurata vaistoaan ja uskaltaa ottaa ensimmäinen askel tuntemattomaan.  


IMG-20161116-WA0014.jpg