torstai, 2. marraskuu 2017

Persaukisen onnellinen vanhemmuus

Vauvan syntymä ajaa ihmisen hulluuden partaalle. En tiedä muista, mutta mä oon ainakin mennyt ihan laidasta laitaan. Onnen euforiasta ja vaalenpunaisista aurinkolaseista pohjattomaan ahdistuksen kuiluun ja muutoksen pelkoon. Se myös herättää ajatuksia. Laittaa muistelemaan omaa lapsuutta, suhteita omiin vanhempiin ja isovanhempiin. Lähinnä tulee pohdittua kuitenkin omaa rooliaan vanhempana, millainen opastaja haluaa olla ja millaisia asioita haluaa lapselle opettaa.


Musta vois tavallaan ajatella, että mä oon aika itsekäs ihminen. Harva muu varmaan jättää vakkariduunin ja lähtee opiskelemaan, samaan aikaan kun on perheessä pulla uunissa. Eri asia jos olisin jatko-opiskellut hoitoalaa. Siellä on aina töitä, kunnollinen työntekijä turvaa oman ja jälkikasvunsa tulevaisuuden vain olemalla luotettava ja hoitamalla hommat kotiin. Mutta ei, tää kävelevä parsakaalinkesyttäjä päättikin lähteä opiskelemaan alaa jolla ei todellakaan ole varmaa työllistymistä tai selkeää työnkuvaa.


Mutta myönnettäköön, että mulla oli visio. En halunnut, että meidän lapsi varttuu katsellen kuinka mä junnaan paikallani työssä missä mä en viihdy. En halunnut antaa sellaista esimerkkiä, koska en mä ole semmonen. En halua, että se muistelee mua järkevänä mutta masentuneena vanhempana. Tai leipääntyneenä. Haluan, että se näkee kuinka elämästä voi muovata itsensä näköisen, oikeestaan missä vaiheessa tahansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa ja seurata kutsumustaan.


Mulla kesti tosi pitkään, ennenkuin mä löysin intohimoni. Sitä ennen oli todella raastavaa kuunnella tai katsella ihmisiä, jotka raivasi kaiken unelmiensa tieltä. Kateus riivasi ja kirvelsi aivolohkossa. Nykyään taas nautin joka solullani kun näen työstään inspiroituneita ihmisiä. Ne saa mullekin voimaa kitkutella ja tehdä töitä rakentaakseni tästä just sitä mistä mä oon haaveillu. Ja semmosessa ympäristössä mä myös haluun meidän beben varttuvan. Että ei anna minkään seistä tiellään. Mä annoin ihan liian pitkään. Kaikenlisäks oli tosi hämmentävä huomata, että se suuri este olin minä itse.


Onhan tää vähän erilaista elämää kun ennen. Jouduttiin minimoimaan asumiskustannukset, mikä meidän kohdalla tarkoitti pienempää kämppää ja kaupunginvaihtoa. Sinänsä se ei haitannut pätkääkään, koska oltiin suunniteltu maalle muuttoa jo pitkään. Tosin ajatuksena oli oma mökkeröinen metsän laidassa ja tonttia missä rymytä, mutta onhan pelkkä maalle muutto jo sinne päin. Pienin askelin kohti maalia. Mielummin luhtitalossa mistä jalkapallokentän verran matkaa metsään, kuin Tampereen kupeessa moottoritien varrella ylihintaisessa rivarikolmiossa.


Välillä väsyttää ja vituttaa. Mutta ei mua kyllä pelota, koska mä tiedän, että me pysytään pinnalla. Tää tais mennä taas vähän kliseiseks lässytykseks. En pyydä silti anteeks, koska ehkä joku muukin voi saada tästä jonkun kimmokkeen korjausliikkeelle. 


IMG-20161218-WA0000.jpg

sunnuntai, 29. lokakuu 2017

Mä ja mun pahimmat facebookkiangstit osa. 1


Ihan alkajaisiks mun täytyy sanoa, että oon koittanut pitää negaatioissa kieriskelyt aika minimissä nykyään. Se käy yllättävän helposti, oon luontasesti aika positiivinen ja elämään luottava tyyppi. Välillä toki russuttaminen ja kaikenlainen valittaminen on kivaa, en sitä kiellä. Varsinkin kun kaikki tuntuu menevän pahimman kautta mönkään. Kengät on läpimärät, takka ei syty vaikka tanssisin sen ympärillä tulentekotanssia perse paljaana tai kun vauva vaan huutaa naama punasena ja me ollaan niin väsyneitä että kävellään seiniä päin. Silloin suon itselleni kunnon räpiköinnin ja usein kaiken manaaminen jopa helpottaa oloa, niin että lopulta vain naurattaa. Parempi mun mielestä sekä itkeä että nauraa kuin pelkästään itkeä.


Kaikista negaationvälttelyistä huolimatta mua on alkanut korpeamaan pari asiaa. Erityisesti nää asiat nousee esiin nettikeskusteluissa, ja koska en osaa tuota facebookkirähjäämisen jaloa taitoa, tuon sanaseni sanottavaksi tässä. 


Keskustelun aihe: Sukupuolineuraali kasvatus. Nykyään tuntuu, että osa ihmisistä haluavaa välttämättä käsittää tämän aiheen niin, että punavihersuvakkihomoilla on nyt suuri missio saada häivytettyä sukupuolet ja niiden erot kokonaan pois. Ei saa sanoa poika, ei saa sanoa äiti ja kohta varmaan miehiltä kielletään viiksien kasvatus, ettei naisille tule siitä paha mieli. Itse olen ymmärtänyt sen vain niin, että kukin saa olla tyttö tai poika, mutta että ne kusivehkeet ei välttämättä kerro lapsesta että millainen ihminen siitä kasvaa. Se ei liene keneltäkään mitään pois.


Keskustelun aihe: Vittumaiset vegaanit. Aina tuputtamassa ruokavaliotaan muille ja moralisoimassa tavan ihmisiä lihansyönnistä. Suomessa on elukoilla hyvät olot ja maito miehen tiellä pitää. Sanonpa vain, että omien empiiristen tutkimusteni perusteella vajaan kahden vuoden ajalta se ruokavaliosta russuttaminen harvoin lähtee käyntiin vegaanin aloitteesta. Vegaaneille vittuilu sen sijaan tuntuu olevan hyväksyttyä koko kansan huvia, mikä nyt ei itseäni haittaa niin kauan kun hommat sujuu suunnilleen hyvässä hengessä. Mielelläni annan vinkkejä ihmiselle joka niistä on oikeasti kiinnostunut. Toki vittumaisiakin vegaaneita löytyy, ihan samalla tavalla kuin muistakin ihmislajeista.


Keskustelun aihe: Kasvissyönti yleisesti. Monesti olen kuullut viattomia kysymyksiä ns. lihankorvikkeista. Että minkä takia kasvistuotteiden pitää näyttää ja maistua ihan lihalta, eihän se nyt ole mitään kasvissyöntiä jos kerran lihaa tekee mieli. Minä olen ajatellut sen niin, että onhan se joka tapauksessa lihantuotannosta pois se yksi Härkis-paketti tai soijanakki. Itse olen kasvissyöjä lähinnä ympäristöllisistä syistä, tokihan ekstrana tulee se, etten haluaisi syödä älyllisesti kolmevuotiaan lapsen tasolla olevaa sikaakaan. Kiloon naudanlihaa kuluu kuitenkin 130000 litraa vettä, samaan aikaan kun sama määrä linssejä tai herneitä hurjat 50l. Siinä on melko vissi ero, valmistettiin se hernerouhe sitten jauhelihamaiseksi tai ei.


Keskustelun aihe: Sudet. Susi nähty juoksevan tien yli, vittuku mulla jäi haulikko himaan. Hengiltä kapiset olennot syömästä meidän pilttejä. Onkos tullut luettua vähän liikaa Isoa pahaa sutta? Kuinkahan monta todistettua ihmisentappoa on todistettavasti suden aikaansaannosta Suomessa? Kyllä me ihmiset ollaan semmoinen luomakunnan kruunu, ettei meidän kanssa mahdu täällä mahdu elämään sitten millään. Sitten kaadetaan vielä vähän lisää metsää ja ihmetellään miksi sudet ja muut suurpedot ilmestyvät nuohoamaan meidän takapihoja. Jätetään nyt sitten vielä se tyttären rakas puudelimuffe sinne narun päähän houkutteeksi. Huoh.


Keskustelun aihe: Feminismi. Nykyään inhottaa myöntää olevansa feministi. Jostain syystä sana on leimattu huonolla kalskahduksella huutavista femakoista ja miesvihaajista. Koen silti olevani feministi, kun kannatan tasa-arvoa molemmin puolin. Minusta intin pitäisi olla vapaaehtoinen (tai sitten pakollinen) kaikille, sukupuoleen katsomatta. Isyysasiat ovat aivan retuperällä verrattuna äitien oikeuksiin. Ilmeisesti siihen on kuitenkin tulossa äitiyslain ohella muutoksia parempaan suuntaan. Siitäkin huolimatta olen täysin #metoo kampanjan puolella, eikä se ole mielestäni yhtään hössötystä tai ylireagointia. Maailma kaipaa asennemuutoksia, niin että kaikilla olisi hyvä olla.


Olkoon tässä nyt tällä erää. Sanokaa sitten vaikka femakkokettutyttölepakoks, mutta se on sen arvoista. Kylläpä helpotti. Rauhaa tyypit !

IMG_20170731_153301_resized_20170908_034

http://www.fao.org/docrep/018/i3437e/i3437e.pdf

keskiviikko, 25. lokakuu 2017

Kaikki me ollaan omien polkujemme tallaajia

Maailma on täynnä kiehtovia ja inspiroivia asioita. Autioita taloja entisten elämien muistoineen, unohdettuja seitakiviä ja tallattuja polkuja kulkijoineen. Polut ja tiet kuljettavat meitä paikoista toisiin. Toisinaan saapastellen, joskus paljain jaloin sipsutellen, sorkilla tepastellen tai nastarenkailla rouhien. Tapoja on niin monia kuin kulkijoitakin, mutta ei sen puoleen, niin on kyllä kulkureittejäkin.


Jotkut tiet kuljettavat meitä läpi vehreiden metsien ja maalaisidyllien. Talvella metsät näyttävät hiljaisilta ja kuolleilta auton huuruisesta ikkunasta katseltuna. Kesällä nuo ihmeitä pursuavat puustoiset keitaat uhkuvat voimaa ja runsautta, aivan kuin ne kutsuisivat pahaa-aavistamattomia ohikulkijoita upottamaan kasvonsa sammalmättääseen. Kujeileva maalaistie mutkittelee läpi pikkukylien, tien varrella näkyy vuodenajasta riippuen kotien ikkunoista kotoisasti loimotteleva lämpö tai trampoliinilla pomppivien ihmislasten riemu. Kiherrellen se sujahtaa ohi kyläkauppojen, jotka kesän tullen ne heräävät eloon muistuttamaan ihmisiä yhteisöllisyyden, perinteiden ja Juice Leskisen tärkeydestä.


Toista ovat suoraviivaiset moottoritiet. Ihmiset paahtavat eteenpäin omissa yksittäisissä kuplissaan, pitävät kanssakulkijoita vain automerkkeinä. Toinen on mulkkuakin mulkumpi Audikuski, toinen taas hidasteleva tientuke pikkupösöllään. Mutkat on pistetty kirjaimellisesti suoriksi, jotta kiireiset ihmiset pääsevät handsfree tai kännykkä korvillaan töihinsä tai koteihinsa, minuuttiakaan tuhlaamatta. Niiden ainoa elämäntehtävä on saada ihmisten paikasta toiseen liikkuminen mahdollisimman sutjakaksi, mistään muusta hittojakaan välittämättä. Mutta mikäs minä olen heitä soimaamaan, kukin eläköön kuten tahtoo.


Toisinaan taas mietin millaisia tarinoita vanhoilla kinttupoluilla olisi kerrottavanaan. Muistoja siitä kuinka aikaa sitten kuollut isomummomme on hakenut maitokärryillä vettä, virttyneet virsut jaloissaan sinnitellen. Pohtien kuinka taitaa olla tulossa vähäluminen talvi, kun on ollut niin vähän pihlajanmarjoja. Tai siitä kun viikko sitten hirvi asteli polulla ylväin askelin, mitä lie mielessään ollut. Tärkeitä hirvien asioita kenties, ehkä se muisteli tuohtuneena kohtaamistaan jäkälällä makoilevan maailmanrakastajan kanssa. Eihän viisainkaan hirvi toki osaa pitkätukkaista hippipoikaa erottaa metsästäjästä.


Jokaisella tiellä ja kinttupolulla on omat käännekohtansa. Mikään ei voi pysyä samanlaisena ikuisesti. En minä, et sinä, eikä tasaisesti jyrisevä moottoritiekään jaksa jyristä samalla pöyhkeydellään maailman ääriin asti. Lapissa se kutistuu tavalliseksi valtatieksi. Pitäähän sen päästä ketterästi kiipeilemään viimeistään pohjoisen erämaan vuoristoissa. Auton nokka kohti valkoisia pilviä, mutkitellen alas ja vuorenrinnettä eteenpäin vipeltäen, pakahduttavan jylhät maisemat matkantekoa kuvittaen. Lopulta Nordkappin liepeillä joutuen jäämeren nielaisemaksi hyiseen syleilyynsä. Kaikista niistä kilometreistä ja yhden pysähdyksen taktiikoista jää lopulta käteen vain matkamuistomyymälä ja kalliota ahnaana haukkovat tyrskyt.


Tie voi viedä sinut minne vain jos et ole varuillasi, sen tiesi aikoinaan jo Bilbo Reppuli kun Gandalfin matkaan läksi. Jos ei pidä varaansa niin voi joutua vaikka tienhaaraan, suurten päätösten eteen. Jos menet oikealle, vastaasti saattaa tulla hölmöntyhmä peikkolauma. Tai sitten sinua odottaa siellä nirvanallinen valaistuminen ja ymmärrät viimein kuinka lähellä olet värähtelevää alkulähdettäsi. Itse en sitä pitäisi niinkään vaarallisena asiana, niin kauan kuin tienhaara alkaa pienellä alkukirjaimella. Raimo ”TH” Tienhaarasta sen sijaan pysyisin mielelläni niin kaukana kuin mahdollista, etten vain minäkin joudu tutustumaan henkilökohtaisella tasolla keskusrikospoliisin kykyihin onnistua todistajansuojeluohjelmassa.


mlzc.jpg

torstai, 19. lokakuu 2017

Oonko mä se sama kuin ennen?

Luin tänään artikkelin missä kirjoitettiin ihmistä muuttavista elämäntapahtumista. Niitä oli kourallinen, päällimmäisinä nousivat pintaan avioerot, vanhempien kuolema, lemmikin omistaminen ja lapsen saaminen. Tottakai siinä lukiessani rupesin peilaamaan artikkelia omaan elämääni, niinkuin lukiessa usein käy, syystä tai toisesta. Vanhempieni kuolemaa en ole kokenut, enkä avioeroakaan – vaikka luulen, että pitkän parisuhteen päättyminen on rinnastettavissa avioeroon, oli siinä sitä pyhää aviota tai ei. Ero kuin ero. Mutta onko tapahtuneet muuttaneet minua jotenkin? Entäs lapsen saaminen, sen luulisi ainakin olevan tuoreessa muistissa, kun meille reilut pari viikkoa sitten tupsahti ensimmäinen mustatukkainen peikonpoikanen.


Mutta miten ne sitten minua ovat muuttaneet? Esimerkiksi eron en usko muuttaneen minua ulkopuolelta mitenkään. Pääni sisällä muutoksia on toki ollut, näin vuosien jälkeen sen ehkä näkee selvemmin kuin silloin. Minusta tuli ehkä sallivampi itseäni kohtaan. Mietin asioita ensisijaisesti itseni kannalta, enkä mieti niin voimakkaasti mitä ulkopuoliset ihmiset minusta ajattelevat. Opin myös, että olen vastuussa omista teoistani. Se miltä minusta tuntuu ei ole riippuvainen kenestäkään muusta kuin minusta. Siinä minulla on vielä opeteltavaa ja välillä se on helvetin vaikeata muistaa, mutta luulen takavuosien kokemuksen toimineen melkoisena ponnahduslautana eteenpäin.


Lapsen saamisen aiheuttamaa muutosta itsessäni on ehkä vaikeampi tunnistaa, sillä en ole vieläkään oikein sopeutunut tilanteeseen. On vielä niin paljon opeteltavaa. Muistan kuitenkin lapsettoman näkökulman aiheeseen. Pelkäsin aina sitä kuinka paljon lapsen saaminen muuttaa tuttaviani, saatoin jopa jännittää yhteyden ottamista vauvaperheisiin. Uskallanko laittaa viestiä jos vauva herää, pitääkö vauvasta sanoa että hän vai tuo, olenko pitänyt vauvaa nyt liian kauan sylissä ja uskallanko heittää vanhoja kunnon saatanaperkele666vittu-vitsejä?


Pulma on todellinen. Lopputulos on kuitenkin aina ollut se, että olen hermoillut turhaan. Pahimpien hormonipöllyjen ja kaoottisen alkuhermoilun alta on joka kerralla kuoriutunut se sama häiriintyneen huumorintajun omaava rakas toveri, vaikkakin ihmisenalku kainalossaan ja mahdollisesti vastuuntuntoisempana versiona. Eli kyllä se muuttaa ihmistä, samalla kun se ei muuta ihmistä. Yksinkertaisen monimutkaista.


Mutta mitä ne asiat sitten ovat mitkä ovat minua eniten muuttaneet? Tulin lopulta siihen tulokseen, että lähimenneisyydesta isoin asia on ollut alan vaihtaminen. Se muutti olomuotoni kertaheitolla harmaudesta kirkkauteen, pitkästä aikaa näin itseni ja ympäröivän maailman aivan eri tavalla kuin ennen. Siitä olen tosin kirjoittanut niin paljon, että jätän tämän nyt vain tähän. Jos aihe kiinnostaa, siitä voi lukea vanhemmista postauksistani. Varmasti myös vauvapötkäle on muuttanut minua ja tulee vielä moneen kertaan myllertämään kaiken aivan ylösalaisin. En vain itse osaa nähdä sitä vielä, enkä välttämättä edes halua ajatella asiaa sen syväluotaavammin. Sen aika ei ole vielä.


Uskon myös, että eräs ryyppyreissu Aussie bariin muutti paljon elämäni kulusta ja lopulta myös minusta, vaikken sitä silloin vielä arvannutkaan. Rakkaan kaljani kanssa temmeltäessäni kohtasin diskovalojen välkkeessä erään tangolla roikkuvan hävyttömän hupakon, jonka silmistä en päässyt irti vaikka kuinka yritin pyristellä. Viimeistään kun tuo öinen viettelijä istui syliini, pussasi ja vei kotiinsa, tiesin että olen mennyttä kalua. Tuossa se hämyisten baarien tummasilmäinen saalistajatar nyt istuu sohvalla kauniinpana kuin koskaan, meidän vauva sylissään.


Kaikista näistä sattumuksista ja suurista elämänmuutoksista huolimatta mä oon se sama vekara joka istui parikymmentä vuotta sitten risumajassa ja mietti että sitten kun oon lukioikänen niin oon jo ihan aikuinen. Voi kumpa olisi pieni ihminen tiennyt, etten edes mene lukioon. Ehkä sen takia tunnen itseni ihan kakaraksi vieläkin. Toisaalta, ehkä juuri lapsenomaisuus on parhaimpia puoliani. Tiedä häntä.



keskiviikko, 27. syyskuu 2017

Kuinka nitistää sisäinen sensuurinsa

Pitäis kirjottaa, pitäis inspiroitua, nyt olis aikaa ja täydellinen set and setting. Itsekritiikki ja aloittamisen ahdistus ajaa tupakalle, kirjoitusfiilis karkaa. Taidankin pelata Wordbasea, kyllähän sekin kehittää sanallista suoristuskykyä. Tulee yö. Mikä avuksi silloin, kun on yrittänyt juoda teetä taiteellisesta mukista, lukenut itsehoito-oppaita ja viettänyt ajatuksia herättävän päivän satumetsässä, ja silti sormet eivät lähde elämään omaa elämäänsä näppäimistöllä ja ajatus tahtoo jökkiä kuin viagrakourallisen jäljiltä.


Mulla auttaa se, että hiivin kommandopipo päässä demi.fi:n (tai vastaavan) keskustelupalstalle ja pesiydyn galluppien pariin. Kopioin sieltä jonkun semipitkähkön kyselyn ja vastailen siihen. Oon aina ollut ystäväkirjojen perään ja irc-galleria aikoihin nautin perkeleesti siitä kun sai hyvällä omallatunnolla vastailla mitä ihmeellisimpiin RaZti TÄHän (x) tai ryyppykaverigalluppeihin, ja tyypit vielä luki ja kommentoi niitä.


Nyt aion heittää häpeäverhon nurkkaan ja haudata sen sorakuopalle tuhansien likaisten kalsarien rinnalle viimeiseen lepopaikkaansa. Täältä se tulee: Demistä kopioitu galluppi!



Oletko jo polttanut nyt syksyllä kynttilöitä?


  • En. Jostain syystä meillä kuitenkin niitä on palanut, epäilen vaimon olevan asialla. Eipä sillä, kynttilät on kivoja. En vaan itse tuu ikinä ajatelleeksi, että voisin itsekin sytytellä niitä. Eilen kyllä poltin valmiiksi kuolleen hirvikärpäsen roviolla. Oma vikansa kun yritti piiloutua mun pipon alle.


Oletko nyt väsynyt?


  • Vähän. Mulla on yskä, heräilin yskimään tasaisin väliajoin. Oon muutenkin pari viime yötä nukkunut vähän pinnallisesti, kun jännitän että pitääkö meidän lähteä synnyttämään. En uskalla nukahtaa, kun pelkään ettei mua saa sitten hereille. Lienee turha pelko, kun herään muutenkin mitä pienempiin ääniin.

    Toisaalta voisin kyllä olla paljon väsyneempikin, kiitos vuorenkilpiuutteen ja särmäkuisman. Musta tuntuu, että ne boostaa mun eloa ja oloa nykyään ihan huolella. Tai en tiedä johtuuko tää niistä, onko tää kuinka placeboa vai oonko vaan muuten onnellisempi kuin ennen. Oli miten oli, olotila on aika bueno. Ollut jo pitkään.


Oletko käynyt ikinä autiotalossa?


  • Oon! Jostain syystä toi harrastus on vähän jäänyt lähiaikoina, pitää ottaa jatkossa asiakseen herätellä se henkiin. On mahtavaa tutkia ja haistella hylättyjä mestoja. Kuvitella millasta siellä on ollut aikojen saatossa, millasia tyyppejä siellä on asunut ja miksi se ammottaa nyt elämättömyyttään. Etsimisen ja löytämisen riemu, se jos mikä ruokkii uteliaisuutta ja jännityksennälkää. Tätä tuli teininä harrastettua serkkujen kanssa paljon, kaikista jännintä oli mennä lukkojen läpi. Vaikka ei me ikinä edes pöllitty mitään (ainakaan arvokasta), oltiin vaan pirun uteliaita apinoita.


Onko perheelläsi paljon rahaa?

  • Joo, opiskelijan ja äippälomalla olevan työttömän talous näyttää helvetin valoisalta. Ei vaan, mukavasti tässä elellään. Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Sanottakoon vaikka näin, että musta tuntuu silti niinku mulla jäin enemmän käteen kuin silloin kun olin vakitöissä. Mutta se ehkä johtuu siitä, ettei tarvi lohduttaa itseään materiaalilla tai mässyllä jatkuvasti. Töihin mulla on kyllä ikävä, siitä ei ole kyse. Kunhan niitä löytäisi vaan oikealta alalta.


Montako Mattia tunnet?


  • Porin Matti vanha tuttu. Edelliseen kysymykseen viitaten Matti kukkarossa. Sitten yks rommilla täytetty taskumatti on mulle tosi tuttu kanssa. Onhan noita, Matteja.


Mitä lemmikkejä omistat?


  • Ei kissoja omisteta, kissat omistaa mut. Kotona meillä on kaksi kuusvuotiasta kissaa joista mulla on yhteishuoltajuus, eli me eletään tavallista uusioperheen arkea. Semmoiset lihavuuteentaipuvat tappelupukarit, toinen musta perkele ja toinen harmaaraidallinen perus maalaiskissan näkönen kiiltokuvapoika. Porukoilla taas asuu mun vanha kunnon Kullervoni, se ei muinoin taipunut kaupunkielämään. Enhän sitten minäkään kun ikää tuli lisää.


Söitkö kesällä herneitä?


  • Söin, mutta en nyt mitään mielettömiä määriä. Anoppilassa vetelin niitä ihan himooni. Koulussa söin kans, vaikka ne oli kaiketi tarkoitettu eläinten rehuks ja oli vähän mauttomia. Oltais muuten laitettu niitä meillekin, mutta loppui tila kesken, kun käsipelillä raivattiin peltoa ja penkkejä villiintyneelle palstalle, eikä sitä ihan määräänsä enempää jaksanut. Ensi keväänä voisi kyllä laittaa, kun saatiin tukahduttamalla aika hyvin paljastettua lisää multamaata.


Oliko sinulla pienenä paljon nukkeja?


  • Olihan mulla kaikenmaailman Barbeja ja Molluskamaijoja, mutta en mä niillä kuulemma kauheesti leikkinyt. Paitsi sillon kun yksi silloinen ystäväni Kontsa ylipuhui mut leikkimään, ja kertoi aina mitä mun Barbien piti sanoa tai tehdä. Ah sitä dramatiikkaa. Mä mielummin rakensin majoja ja syötin raakoja omenia lampaille. Tai leikin mielikuvitusleikkejä.


Pidätkö itseäsi normaalipainoisena?


  • Meillä ei itseasiassa ole ihmispuntaria, niin en voi olla ihan varma asiastani. Mutta peilistä päätellen ihan normaalin rajoissa oon joo. Sitäpaitsi läskit on lepposii. Tykkään kyllä mun ruumiinrakenteesta, oon aika vahva ja lihaksikas siihen nähden että en harrasta mitään painojennostelua tai vastaavaa. Kaljamahaa on vähän kertynyt vuosien saatossa, mutta ei oikeestaan ees haittaa. Mä tykkään kaljasta ja hyvästä ruuasta.


Tykkäätkö korvapuusteista?


  • Joo! Onneks vaimo tykkää leipomisesta, se oli oikeestaan yks tärkee kriteeri miks valitsin just sen. Ja pieni mainos tähän väliin: Oriveden Herkkuhetkestä saa ihan jumalaisia korvapuustimunkkeja. Ja suurin osa niiden munkeista on VEGAANISIA !!!


Mikä on lempi teemakusi?


  • Tottakai tähän pitää vastata että kaikki itse fermentoidut. Maitohorsma on yllättävän hyvänmakusta. Vuorenkilpitee on hyvää vaikka se ei maistu erikoisen hyvältä. Yhteen aikaan join sitä miltei päivittäin, mutta nyt oon vetänyt sitä tinktuuramuodossa ja tuntuu, että se päriseekin nyt enemmän. Mesiangervoteetä kiskon aina kipeenä, mun mielestä senkin maku on miellyttävä, vaikka jotkut ei kyllä voi sietää sitä. Valmisteepusseissa on kanssa joitain ihan siedettäviä, erityisesti joku hippitee vihreestä paketista minkä nimeä en muista.


Mikä oli lempikirjasi lapsena?


  • Ihan penikkana Minttukirjat, Pupet ja Viiru ja Pesonen oli kovia. Mulle luettiin paljon, ja veikkaan että se on myöhemmin auttanut mua paljon kirjottelujutuissa. Sitten kun opin itse lukemaan niin tykkäsin Tarzanista, Peppi Pitkätossuista, Harry Potterista tietty ja Aku Ankoista. Muumikirjat on pärissyt pienestä asti, ja pärisee vieläkin. Oon aina tykännyt lukemisesta.