Luulen saaneeni tänään ahaa-elämyksen. Tai pikemminkin uskoisin kokeneeni hiuksianostattavan inspiraation. Työnsin vauvaa rattaissa, koettaen samalla hypnotisoida tämän pieniä silmiä ummistautumaan. Turha luulo, sieltä ne vain napittivat napittamistaan, uhmakas katse vällyjen välistä killittäen. Provosoitumatta tallustelin kaikessa rauhassa eteenpäin raittiista ilmasta ja kuulokkeista pauhaavasta musiikista nauttien, kun yhtäkkiä omat silmäni meinasivat pullahtaa päästä ulos. Heureka! Miksi en ollut tällaisesta asiasta aiemmin kirjoittanut?

 

Keksin erään loistavan näkökulman, johon kukaan ei varmasti ole koskaan näppejään sotkenut. Miten tämä voi olla kaikessa monimutkaisuudessaan näin yksinkertainen? Nyt olisi pakko päästä kirjoittamaan. Päätin roikkua ajatuksenreunassa kuin henkeni hädässä. Kun viimein ihme tapahtui ja lapsonen antoi höyhensaarille rökäletappion, minä pompin vieteriukkona virittämään itkuhälyttimiä oikeille taajuuksille.

 

Ujutin itkuhälyttimen vaivihkaa karjalanpiirakoita veivaavan vaimon takataskuun ja laitoin läppärin tulille olohuoneeseen. Lämmetköön rahassa. Hieroin käsiäni yhteen kuin kärpänen ja hiivin etupihalle tupakalle. Tupakan ajan on hyvä makustella ja viilailla kuningasideoita, niihin ei kannata koskaan rynnätä suin päin. Se on yksi niistä asioista, joita olen elämäni aikana oppinut.

 

Myhäillen polttelin tupakkani rauhassa. Tänään piti kyllä siivota, mutta annettakoon se anteeksi taiteilijasielulleni. Minkäs sille mahtaa kun päähän iskeytyy jotain suurempaa kuin hujan hajan lojuvat minikokoiset villasukat ja kissankarvapölypallot. Ei siinä paljoa muu hetkauta. Juuri poltetun tupakan tuoksuiset sormeni hakeutuivat näppäimistölle ja avasin kirjoitusohjelman.

 

”Ääääää-ää!”

 

Jähmetyin paikalleni. Hikikarpalo kihosi otsalleni välittämättä rambohuivistani. Vavisten kuuntelin kun vaimo meni tarkastamaan tilanteen. Itkuhälyttimestä kuului kahinaa ja puhkumista. Vaimo tuli ulkoa takaisin ja kohautti olkiaan kun katsoin häntä kysyvästi. Mitä tämä tarkoittaa? Onko se hereillä? Kaikesta päätellen tilanne on epävakaa. Itkuhälyttimestä kuului taas kohinaa, mutta kitinä oli tyssännyt kuin seinään. Toivo ei siis ollut vielä menetetty.

 

Viimein pääsisin ryöpyttämään aivoituksiani paperille. Hetken aikaa olin kuin puulla päähän lyötynä. Inspiraatio oli taas hukassa! En enää muistanut sitä ideaa mistä olin vartti sitten ollut niin kiihkoissani. Ilmeisesti minuakin vaivaa imetysdementia, tai sitten muutenkin heikko keskittymiskykyni on nyt tavallista enemmän koetuksella.

 

Tässä kirjoituksessa ei nyt tainnut sitten olla mitään pointtia. Ehkä muistan tuon elämääkin suuremman oivallukseni pian uudestaan. Ainakin toivottavasti. Olisi vain pitänyt heti hyökätä aiheen kimppuun niin ehkä muistaisin nyt tuon menetetyn kuningasideani.