Onkohan kaikille ihmisille näin hiivatin vaikeaa löytää oma visionsa?

Mulla on loistava mielikuvitus ja uskomaton kyky saada se kaikki paperille kirjainten muodossa. Voisin pyrkiä toimittajaksi tai kirjoittaa päätähuimaavan seikkalun kännisten hiisien ja metsän otusten seksiorgioista. Pystyisin kirjoittamaan kuolevista mummonraadoista kokemuksen syvällä rintaäänellä ja omaan kokemukseen pohjautuvia narkkarinhajuisia kertomuksia.

Olen myös matkustellut jonkin verrankin, ja ainakin omasta mielestäni katselen asioita erittäin omalaatuisesta näkövinkkelistä. Noissakin retkissä saattaisi olla jos jonkinmoista ammennettavaa. Eräänäkin kertana Amsterdamissa jouduimme pakoilemaan kokaiinimyyjiä erään monikansallisen purilaispaikan saniteettitiloissa. Toisella kerralla – silloin olin vaimoni kanssa roadtripillä eteläisessä Ruotsissa – leiriydyimme tapamme mukaan Pösön takakonttiin pilkkopimeässä. Herättyämme huomasimme olevamme vanhan kirkon pihassa. Parin metrin päässä kotterostamme köllötteli myös mustavalkoinen lehmä meitä katsellen. Ihmekös tuo, että yöllä tuntui että joku tuijottaa.

Mikä perkele siinä sitten on, että miltei aina kun aikeenani on julkaista jokin kirjoitelma blogissa, koskee kyseinen räpellys joko kirjoittamisen vaikeutta tahi itsensä löytämistä suurten muutosten keskellä. Mikä ajaa minua tyytymään läpikoluttuihin kliseisiin, joista ei ota pirukaan selvää. Nimettömänä on hyvä huudella ”suurista muutoksista” ja ”minuutensa syvimmästä olemuksesta”. Eihän kukaan edes tiedä mistä puhun.

Ehkä voisin joskus mainita, edes ohimennen, että suuret muutokset saattavat tarkoittaa muodonmuutostani kenkääkin nylkyttävästä känniääliöstä parisuhteen osapuoleksi ja vanhemmaksi, lääkkeitä väärinkäyttävästä tunnetyhjiöstä puita halaavaksi ituhipiksi (no nyt ehkä hieman lipsahti liiottelun puolelle) tai elämäänsä kyllästyneestä hoitsusta hikipingoksi luontoalan opiskelijaksi. Mahdollisesti siinä vaiheessa joku muukin kuin minä saattaisi hieraista kiinnostuskiikareitaan ja ehkä jopa lukea sen mitä olen kirjoittanut.

Julkaisuaikataulukin tuntuu olevan minulla mitä sattuu, fonttikoosta tai yhtenäisestä linjauksesta puhumattakaan. Normaalisti yhtenäinen linjaus saa poikkeuksetta niskakarvani pystyyn, kuljettaen minut ajassa taakseäin tuskaisiin hetkiin erään pienen hoivakodin työpaikkakokouksiin. Siellä allergisoiduin myös ilmauksille yhteiset pelisäännöt ja yhteisöllisyys, vaikka eipä niissä kaiken järjen mukaan mitään vikaakaan ole. Ainakaan jälkimmäisessä.

Oli miten oli, viimein olen tehnyt päätöksen. Julkaisen vähintään yhden tekstin viikossa. Oli se sitten yksi kuva ja kaksi sanaa, mutta julkaisen silti. Ensi julkaisuun mennessä keksin näkökulman ja aiheen. Jotain mihin kiinnittää huomiota, joku vinkkeli. Jotain mistä ottaa kiinni. Ketään ei kiinnosta lukea liibalaabaa. Sekin jo kertoo paljon jos haluaa itse vajota maan rakoon lukiessaan omia tekstejään. Vakiinnutan myös blogin ulkoisen habituksen.

Joskus pitää vaan potkasta itteensä perseelle. Mä teen sen nyt.