Luin tänään artikkelin missä kirjoitettiin ihmistä muuttavista elämäntapahtumista. Niitä oli kourallinen, päällimmäisinä nousivat pintaan avioerot, vanhempien kuolema, lemmikin omistaminen ja lapsen saaminen. Tottakai siinä lukiessani rupesin peilaamaan artikkelia omaan elämääni, niinkuin lukiessa usein käy, syystä tai toisesta. Vanhempieni kuolemaa en ole kokenut, enkä avioeroakaan – vaikka luulen, että pitkän parisuhteen päättyminen on rinnastettavissa avioeroon, oli siinä sitä pyhää aviota tai ei. Ero kuin ero. Mutta onko tapahtuneet muuttaneet minua jotenkin? Entäs lapsen saaminen, sen luulisi ainakin olevan tuoreessa muistissa, kun meille reilut pari viikkoa sitten tupsahti ensimmäinen mustatukkainen peikonpoikanen.

Mutta miten ne sitten minua ovat muuttaneet? Esimerkiksi eron en usko muuttaneen minua ulkopuolelta mitenkään. Pääni sisällä muutoksia on toki ollut, näin vuosien jälkeen sen ehkä näkee selvemmin kuin silloin. Minusta tuli ehkä sallivampi itseäni kohtaan. Mietin asioita ensisijaisesti itseni kannalta, enkä mieti niin voimakkaasti mitä ulkopuoliset ihmiset minusta ajattelevat. Opin myös, että olen vastuussa omista teoistani. Se miltä minusta tuntuu ei ole riippuvainen kenestäkään muusta kuin minusta. Siinä minulla on vielä opeteltavaa ja välillä se on helvetin vaikeata muistaa, mutta luulen takavuosien kokemuksen toimineen melkoisena ponnahduslautana eteenpäin.

Lapsen saamisen aiheuttamaa muutosta itsessäni on ehkä vaikeampi tunnistaa, sillä en ole vieläkään oikein sopeutunut tilanteeseen. On vielä niin paljon opeteltavaa. Muistan kuitenkin lapsettoman näkökulman aiheeseen. Pelkäsin aina sitä kuinka paljon lapsen saaminen muuttaa tuttaviani, saatoin jopa jännittää yhteyden ottamista vauvaperheisiin. Uskallanko laittaa viestiä jos vauva herää, pitääkö vauvasta sanoa että hän vai tuo, olenko pitänyt vauvaa nyt liian kauan sylissä ja uskallanko heittää vanhoja kunnon saatanaperkele666vittu-vitsejä?

Pulma on todellinen. Lopputulos on kuitenkin aina ollut se, että olen hermoillut turhaan. Pahimpien hormonipöllyjen ja kaoottisen alkuhermoilun alta on joka kerralla kuoriutunut se sama häiriintyneen huumorintajun omaava rakas toveri, vaikkakin ihmisenalku kainalossaan ja mahdollisesti vastuuntuntoisempana versiona. Eli kyllä se muuttaa ihmistä, samalla kun se ei muuta ihmistä. Yksinkertaisen monimutkaista.

Mutta mitä ne asiat sitten ovat mitkä ovat minua eniten muuttaneet? Tulin lopulta siihen tulokseen, että lähimenneisyydesta isoin asia on ollut alan vaihtaminen. Se muutti olomuotoni kertaheitolla harmaudesta kirkkauteen, pitkästä aikaa näin itseni ja ympäröivän maailman aivan eri tavalla kuin ennen. Siitä olen tosin kirjoittanut niin paljon, että jätän tämän nyt vain tähän. Jos aihe kiinnostaa, siitä voi lukea vanhemmista postauksistani. Varmasti myös vauvapötkäle on muuttanut minua ja tulee vielä moneen kertaan myllertämään kaiken aivan ylösalaisin. En vain itse osaa nähdä sitä vielä, enkä välttämättä edes halua ajatella asiaa sen syväluotaavammin. Sen aika ei ole vielä.

Uskon myös, että eräs ryyppyreissu Aussie bariin muutti paljon elämäni kulusta ja lopulta myös minusta, vaikken sitä silloin vielä arvannutkaan. Rakkaan kaljani kanssa temmeltäessäni kohtasin diskovalojen välkkeessä erään tangolla roikkuvan hävyttömän hupakon, jonka silmistä en päässyt irti vaikka kuinka yritin pyristellä. Viimeistään kun tuo öinen viettelijä istui syliini, pussasi ja vei kotiinsa, tiesin että olen mennyttä kalua. Tuossa se hämyisten baarien tummasilmäinen saalistajatar nyt istuu sohvalla kauniinpana kuin koskaan, meidän vauva sylissään.

Kaikista näistä sattumuksista ja suurista elämänmuutoksista huolimatta mä oon se sama vekara joka istui parikymmentä vuotta sitten risumajassa ja mietti että sitten kun oon lukioikänen niin oon jo ihan aikuinen. Voi kumpa olisi pieni ihminen tiennyt, etten edes mene lukioon. Ehkä sen takia tunnen itseni ihan kakaraksi vieläkin. Toisaalta, ehkä juuri lapsenomaisuus on parhaimpia puoliani. Tiedä häntä.