Tämä wannabe-ituhippiys on alkanut särkeä mun sieluuni. Ei siksi, että olisin kyllästynyt pirun pistelevien nokkosten kanssa pelehtimiseen tai erinäisten kasvikunnan tuotteiden kiduksiini tunkemiseen. Ei, nyt mä olen päässyt vasta alkuun. Mä kihisen onnesta kun saan heitellä piharatamonlehtiä aamusmoothieeni ja keräillä vaimolle synnytysteeaineksia mistä lieneekin hevonvitunkuusesta. Mutta on tässä vaan huonotkin puolensa: siinä samalla kuin se itsetutkiskelun ja kaikenmaailman hörhöilyn ohella onkin terveellistä niin keholle kuin itsetunnollekin, merkitsee se eittämättä yhden ajanjakson loppua.

Dokaaminen ja muunkinlainen päihdemyönteisyys on aina kuulunut suurelta osin mun persoonaani. Oon voi_vittu_vikman, aina eniten kännissä ja aina valmis sekottamaan päätäni milloin milläkin. Oon käynyt monenlaisissa sfääreissä, ja rehellisesti sanottuna nauttinut siitä. Nauttisin varmasti vieläkin jos en olisi tässä viimeisten vuosien aikana ruvennut voimakkaasti kyseenalaistamaan lääketeollisuutta ja siinä ohessa ruvennu kärsimään perkeleellisistä kohmeloista aina kun tulee tartuttua tavallista ronskimmin ex-rakkaaseeni, jallupulloon.

Ei tämä missään nimessä merkitse sitä, että olisin alkanut sylkemään tuoppiin tai halveksumaan kokeilunhaluista tajunnanlaajentamista. Olen vain päätynyt siirtämään tuon uteliaisuuden ja euforianhakuisuuden muunlaisiin, terveellisempiin ihmiskokeisiin. Koska nykyään mä pidän itsestäni.

Kuulin tuossa joitakin viikkoja sitten, että kaikkien tuntemalla mummolakasvilla herttavuorenkilvellä on teeksi tekaistuna amfetamiinin kaltaisia vaikutuksia. Kuulemma tuo myös Siperianteeksi kutsuttu voimajuoma tehostaa hapenottokykyä, parantaa kestävyyttä ja muutenkin saa olon pirskatin aikaansaavaksi. Johtuuko moinen kehutuista adaptogeeneistä vai mistä lie, pakkohan tuo onnenkeitto oli minunkin testata.

Vuorenkilpeä löytää mistä vain. Mummolaan kun en jaksanut lähteä, suuntasin entisen työpaikkani takapihalle, mistä tiesin kyseistä rehua varmasti löytäväni. Vanhainkodin mummot katsoivat silmiään siristellen kun perse pystyssä kaivelin vuorenkilpipuskasta ruskeita – valmiiksi fermentoituneita – lehdyköitä ja sulloin niitä kassikaupalla reppuni uumeniin, toivoen että kukaan vanhuksista ei ole päättänyt käydä tyhjentämässä rakkoaan juuri siihen kohtaan. Saapastelin kotiin ylpeänä uroteostani ja ryhdyin samantien innokkaana kuivauspuuhiin.

Ihmelehtien piipahdettua kuivurissa rapistelin ne pieneksi silpuksi paperipussiin, ja kirjoitin siihen kauniilla käsialalla mitä pussukka sisältää ja miltä vuodelta se on. Tein niin, koska nautin paperipussien rapistelusta. Sitten ryhdyin liemenkeittohommiin.

Eli:

3-4 rkl kuivattua rapsakkaa herttavuorenkilpeä 

4dl vettä

mausteeksi 1rkl fermentoitua maitohorsma/vadelmanlehti mixiä

10min kattilassa porisemista, 10 min kärsimätöntä hautumista

Ohjeiden mukaan teen nauttiminen kannattaa ajoittaa aamuun ja aloittaa varovasti. Minähän arvatenkin tuollaisista ohjeista viisveisasin ja kaadoin koko juoman kurkkuuni siltä seisomalta. Vaikutuksen pitäisi ilmaantua joidenkin päivien kuluttua säännöllisen nauttimisen seurauksena. Seurauksia todella tulikin: työtoverini epäilivät minun juovan aamuisin sahtia salaperäisestä lasipullostani.

Kieltämättä olen huomannut muutoksia olossani muutenkin. Työpäivät eivät väsyttäneet samalla tavalla kuin ennen, olen jaksanut puuhailla kotona omia törhötyksiäni ja tässä istun kirjoittamassakin puolenyön aikaan. Amfetamiiniin en ehkä uskaltaisi lähteä vertaamaan, tämän vaikutuksiin ei kuulu ylivertaiset sosiaalisten taitojen kyvyt eikä rintaaröyhistävä itsevarmuudentunne, mutta puhtia on tullut huomattavasti. Voin kyllä ihan hattua nostaa ja suositella muitakin kokeilemaan, vaikkei olisikaan amfetamiinista sen kummemmin kiinnostunut.