Mitä sä tekisit jos hiekkalaatikolla kaivellessas osuisitkin yllättäen valtavaan kultasuoneen? Tai näkisit kivikasassa jotain kimaltavaa, menisit katsomaan lähempää ja toteaisit kimalluksen lähteen osoittautuvan nyrkkisi kokoiseksi kultakimpaleeksi? Tuskin jättäisit sitä ainakaan siihen lojumaan. Ehkä veisit kotiisi, sulkisit kassakaappiin ikiajoiksi. Et kertoisi löydöstäsi kenellekkään. Iltaisin hiippailisit salaisuuksien lokerollesi ihailemaan tuota painavan kylmää esinettä ja kiillottaisit siitä rasvaisia sormenjälkiäsi mikrokuituliinalla. Tuskinpa vain. Minä ainakin laittaisin moisen möykyn suoraapäätä lihoiksi ja nauttisin harvinaisesta kahisevasta tunteesta sormieni välissä.

Siksi minusta on perinjuurin kummallinen ajatus verrata metsää ja puita kultaan. Usein kuulen ihmisten romantisoidusti puhuvan – varsinkin näin itsenäisyyspäivän alla – Suomen loppumattomasta vihreästä kullasta. Jotenkin siitä tulee sellainen olo, kuin kaikki pitäisi aina mitata rahassa. Totta munassa minäkin arvostan Suomen ainutkertaista luontoa, puhdasta ympäristöä ja vapaina virtaavia jokia. Ehkä juuri sen takia haluankin tuoda esille sen, miten minusta välillä tuntuu hieman kaksinaismoralistiselta kehua suomalaisten ainutkertaista luontosuhdetta. Ymmärrän, että elantonsa on meidän jokaisen jostain revittävä. Sitä vain ihmettelen, että mitä vaakakupissa painaa kokonaiset ekosysteemit, uhanalaiset eläin- ja kasvilajit tai loppujen lopuksi puhdas ilma ja hiilinielut? Meidän ”vihreä kulta” kun nyt vaan ei ole loppumatonta. Ovatko puupellot verrattavissa luonnontilaiseen aarniometsään millään tavalla?

Ehkä asioita pitäisi katsoa hieman kauempaa alkaakseen arvostaa sitä mitä on. Kenties olemme liian lähellä nähdäksemme selvästi. Vähän niinkuin lapsi alkaa arvostaa vanhempiaan täysin eri tavalla kun ei enää asu heidän kattonsa ja jääkaappinsa välittömässä läheisyydessä. Usein kuulen meidän ”luontointoilijoiden” ja ”viherpiiperöiden” olevan kaupungissa asuvia, todellisuudentajunsa menettäneitä vihervarpusia, jotka haluavat puuttua siihen miten tavallinen, maalla asuva kansa käyttää omistamiaan metsiä ja elää elämäänsä. Ehkä se on osittain tottakin. Kun ei elä metsän ja luonnon välittömässä läheisyydessä, niin sitä alkaa kaivata ja arvostaa. Sellaisista tunteista usein syntyy suojelunhalu. Mutta on meitä kyllä täällä peräkylilläkin, ei sen puoleen.

Enkä minä ainakaan halua puuttua toisten asioihin, haluan vain herättää ajatuksia jotka ehkä voivat jonain päivänä poikia jotain. Minäkin olen jääräpää. Jos joku ehdottaa minulle jotain niin ensin vittuunnun suunnattomasti ja nostan niskakarvat pystyyn. Sitten vasta mietin asioita, ja kun viimein voin uskotella perustelevani asioita oma-aloitteisesti, voin ehkä muuttaa toimintatapojani.Usein ihmiset heräävät vasta sitten kun ongelma osuu omalle kohdalle. Sitten vasta toimitaan, kun rakkaalta lähisuolta myllätään turpeet teollisuuden käyttöön tai kun metsien suojissa oleva kesämökki sijaitseekin yhtäkkiä tuulisen avohakkuun keskellä 

Kuten aiemmin tekstissäni jo mainitsinkin, vihreä kulta ei ole loppumatonta. Aina voi istuttaa uutta metsää ja onhan kestävä metsänhoito harvennushakkuineen aina pienempi järkytys ekosysteemille kuin avohakkuut ja raiskiot. Ihmisen jälki on kuitenkin aina ihmisen jälki. Ihmisen jälkeen ei juuri jää lahopuuta, joka puolestaan lisäisi elämää ja monimuotoisuutta kertaheitolla. Monet linnut, hyönteiset, sammalet, käävät ja lukemattomat muut eliöt hyötyisivät lahopuusta suunnattomasti, osa ei edes pärjää ilman. Hiilinieluja ajatellen en jokseenkin usko, että nuoret ihmisen istuttamat taimet jaksavat sitoa hiiltä murto-osaakaan siitä mitä vanha aarniometsä monisataavuotisine puineen kykenisi sitomaan, vielä pitkään pitkään aikaan. 

Mitenkäs petoeläimet sitten? Kuinkahan moni meistä tykkää siitä kun karhu tulee penkomaan roskiksia tai juuri sataneesta lumesta löytyy suden jäljet kymmenen metrin päästä ihmisasutuksesta. Monissa piireissa ryhdytään jo kaivelemaan haulikkoja ja alfaurokset alkavat näkemään märkiä unia susijahdista ja aseistetusta painista karhun kanssa. Enhän minä mistään mitään tiedä, mutta jos eläimen lajityypillinen ympäristö alkaa kutistua tarpeeksi pieneksi, se alkaa liikkumaan myös rakennetuissa ympäristöissä. Muuta mahdollisuutta kun ei ole. Alkavat koirat ja porot maistua, kun hirvet ovat jostain syystä kannanhoidollisen metsästyksen nimissä vähentyneet ruokalistalta. Välillä minusta tuntuu siltä, että aina kun ihminen yrittää puuttua asioihin niin jotain menee pieleen. Vrt. Kiinan mehiläiskato. Vrt. Tappajamehiläinen.

Mutta ei saa ymmärtää väärin: minä rakastan suomen jääräpäistä ja muutosvastaista kansaa ja uskomattoman maagista maantieteellistä sijaintia. En olisi ikinä uskonut kirjoittavani näin, mutta totta se on. Ennen kuuntelin itsenäisyyspäivät läpeensä Sielun veljien On mulla unelma- biisiä ja koitin tehdä kaikkea mahdollisimman epäisänmaallista. Iän myötä olen ehkä hieman pehmennyt ja alkanut arvostaa asioita eri tavalla. Hyvää 100-v päivää, vanha pieru <3