Olen oikea vanhan liiton jääräpää. Päätöksien on pakko lähteä just eikä melekee omasta päästä ja komentamalla mut saa vaan kuppilan nurkkaan jurottamaan. En mielelläni ota neuvoja tai opastusta vastaan, jos en sitä varta vasten itse pyydä. Kritiikin vastaanottaminen on aina tuottanut minulle vaikeuksia, vaikka se olisi kuinka rakentavaa tai perusteltua. Ajoittain tekisi mieli toimia juuri päin vastoin kuin minua on neuvottu tekemään, ihan vaikka sen kuuluisan periaatteen vuoksi. Kaikista pahinta on jos joku onneton menee neuvomaan minua tekemään juuri niin kuin olin tekemässä – pitääkö toi mua saatana ihan idioottina?

Tiedostan toimintani olevan täysin järjenvastaista. Kaikki tarvitsevat neuvoja, eikä kukaan voi olla täydellinen ilman muiden ihmisten vuorovaikutusta. Oppiminen on apinoimista ja matkiminen yksi syvimpään koodattuja vaistojamme. Miten siis päästä tästä kritiikkikammostani eroon, muutenkin kuin vain tiedostamalla ongelmani ja mietiskelemällä nolona, että tulipas taas nokkaannuttua ihan turhasta? Onko minun vain hyväksyttävä että olen tällainen hitaasti syttyvä mietiskelijä, vai nöyrtyä kuuntelemaan muita?

Ongelman ytimen ymmärrettyäni on kuitenkin ollut hiukkasen helpompi lähestyä tilanteeseen sopivaa ratkaisua. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni itsetunnosta. On hakeuduttava tilanteisiin missä voi ottaa turvallisesti kritiikkiä vastaan ja vastavuoroisesti opeteltava myös itse avaamaan suunsa ja panostettava rakentavan palautteen antamiseen, sekä ymmärrettävä, että kaikki kritiikki ei ole hyvästä. Ajoittain tulee myös sanoa itselleen että ”vittu mä oon kuuma muijja” tai ”mä oon kyllä aika sensei”. Koska kyl mä kuitenkin oon aika edelläkävijä.