Harva itseäänkunnioittava marjarosvo haluaa oma-aloitteisesti paljastaa salaisuuksiaan. Itsehän olen vasta keltanokka ja vasta-alkaja tuolla jo muinaisten suomalaisten viitoittamalla taistelutantereella. Vähäiset oppini olen saanut mummoltani, joka on jo aikoien alussa rymynnyt sysimetsiä poimuri suhisten ja ärräpäiden siivittämänä. Lapsuus- ja nuoruusvuosinani roikuin hänen hameenhelmassaan läpi synkkien metsien, käärmeitä väistellen ja ajoittain suonsilmäkkeeseen napaani asti holahtaen, ja näin aikuisiällä olen viimein ryhtynyt valtaamaan omia reviirejä täältä kotikonnuiltani.

Syksyllä se alkaa. Vaivihkaa kiihtyvä kuiskuttelu kliimaksoitu ääneen kysyttyyn muka viattomaan kysymykseen: jokos ne teilläpäin alkavat olla kypsiä?

Todellisuudessa kaikki tietävät kysymykseen vastauksen. Totta helvetissä ne ovat, ja todennäköisesti kysyjäkin piilottelee taskussaan mustikansinisiä sormia. Jos tarjoituksesi on päästä tienesteille – älä kerro jos kulmiesi mustikat ovat kypsyneet, sillä muuten joudut toimimaan helvetin nopeasti. Fillarimummoilla ei ole muuta kuin aikaa.

Marjat vievät mennessään. Vaikka tänä nihkeänlaisena mustikkavuonna pullukkana notkuvat mustikanvarvut jäävätkin vain haikeanmäriksi päiväuniksi, hyvän paikan kohdalle sattuessa marjan imu on voimakas. Ne ovat kuin virvatulet, jos et pidä varaasi niin et välttämättä löydä enää takaisin kotiin. Vaikka täällä eteläisellä suomenmaalla onkin hankala ikiajoiksi eksyä, on se silti perinjuurin vittumainen tilanne jos huomaatkin olevasi jossain missä ei pitäisi. Varsinkin jos mukana ei ole evästä, saati sitten nesteytystä. Tässä tulee kultainen neuvo numero kaksi: huomioi maamerkkejä. Hassun näköinen puu, iso kivi, huomiovärinen marjasanko, nakerrettu kelopuu. Näitähän riittää. Pidä huoli että tiedät missä olet ja mistä olet tullut. Pakon edessä myös mustikat alkavat maistua puulta.

Marjareissun voi tehdä itselleen mukavaksi monella tavalla. Yksi tärkeääkin tärkeämpi tekijä on pomintatyyli. Jokaisella on omansa. Itse koen luontevimmaksi suuren punaisen poimurin, se saa egoni kasvamaan kun näen kuinka monsterimaisesti se ahmaisee marjat kiduksiinsa. Koen sen nostattavan itsetuntoani, ja sen voimalla pompinkin metsässä aika-ajoin kuin kesälaitumelle päästetty vuorikauris. Huonoksi puoleksi taktiikassani voi nähdä sen epäergonomisuuden. Pidemmän päälle se alkaa käymään nuoremmankin selän päälle. Sitä varten on kuulemma kehitetty jonkinlainen apuvarsi, mutta se menisi jo liian hifistelyn puolelle omaan makuuni. Vaimoni puolestaan vannoo käsinpoimimisen puoleen. Hän on perfektionisti – hän saa raivokohtauksen jos hänen ämpäriinsä eksyy yksikin havunneulanen. Hän istuu mättäällä ja nyppii mustikoita marja kerrallaan, ihan kuin jokin kummallinen metsäneläin. Pöhkönä mutta onnellisena.

Seuraavaksi tulee neuvo jota itsenikin on vaikea noudattaa. Jos et anna ilmaiseksi, pyydä tarpeeksi palkkaa. Ainakin vierailta ihmisiltä. Marjanpoiminta on kovaa hommaa, ja ajoittain tuntuu että sitä ei arvosteta lainkaan tarpeeksi. Arvosta itseäsi, arvosta luontoa. Muista pitää taukoja ja nauttia hiljaisuudesta (jos marjasmummojen ja paappojen sotakiljahduksilta kykenet). Istu välillä kivelle ja polta rööki. Kyllähän sitä hommaa mielellään työkseen tekisi jos sillä leiville pääsisi ja jos sitä pystyisi harrastamaan vuoden ympäri. Ja lopuksi - miksi haluan paljastaa tämän kaiken? No en perkele tiedä. Joko halusin vain päteä tai kannustaa muitakin hakemaan noita jumalaisia luonnonantimia pakastimiinsa. Kyllä niitä riittää.