Me palattiin eilen meidän jokavuotiselta roadtripseikkailulta. Tällä kertaa tarkoituksena ei ollut viihtyä tien päällä pitkää viikonloppua kauempaa, mutta suunnitelmissa oli ajella sen verran, että saadaan meidän velvollisuuspakoilu- ja vapausnälkämme tyydytettyä. Seikkaileminen kera yhden vilkkaan mahaotuksen ei välttämättä kuulosta vuosisadan tempaukselta, mutta oikeastaan homma sujui aika hyvin. Tyyppi tuntui kuulemma nauttivan ainakin yhtä paljon kuin me. Se hermostui ainoastaan jos erehdyin posottamaan liian pitkiä matkoja putkeen, mutta kukapa nyt ei moisesta kököttämisestä tuohtuisi.

 

Suunnitelmana oli tällä kertaa tutkailla Itä-Suomea. Toissakerralla ajauduimme kohti pohjoista, siksakkia Suomea ylöspäin ja vahingossa Norjan Nordkappiin asti. Viime kesänä kurvailimme Ahvenanmaan kautta Etelä-Ruotsin rannikkoa pitkin Haaparantaan ja sieltä Rovaniemelle. Ei meidän retkissä ole yleensä mitään logiikkaa ollut, mutta jostain syystä ne hakeutuvat aina pikkuhiljaa karttaa ylöspäin ja Lapin rajoja nuuskuttelemaan, vaikka oikeasti pohjoisessa oleminen on kuin suuseksi. Se tehdään joko kunnolla tai sitten ei ollenkaan.

 

En tiedä mikä siinä pohjoisessa niin viehättää. Tälläkin kertaa oli aivan mahtava reissu: käytiin Saimaalla, Venäjän rajalla, Kainuun suomaisemissa maistelemassa rönttösiä, yövyttiin auton takakontissa ja teltassa kansallispuistojen korviahuumaavassa hiljaisuudessa. Löydettiin loistavia nukkumapaikkoja ja monenlaisia ihmisiä maatilamajoituksineen ja huskytarhoineen. Luulisi sen riittävän erittäin hyvin. Siitäkin huolimatta tuntui haikealta koukata Pösön nokka kohti eteläisempiä ilmavirtoja. Tiedä sitten johtuuko tunne lapinkaipuusta vai siitä melankolisesta tunteesta, kun tietää, että paluu kotopuoleen koittaa.

 

Reissaamisen ja normielämän kontrasti on niin suuri. On niin ihanaa palata kotiin, jossa lämpimän suihkun ja itsestäänselvän pehmeän sängyn syleily saa olon kiitollisuudesta ymmyrkäiseksi. Pitäisi muistaa olla kiitollinen moisista asioista aina. Toisaalta nihkeät aamut, trangialounaat ja huoltsikanmetsästys aamukahvin toivossa saa mut nauttimaan hetkestä. Silloin mennään primitiivisten vaistojen ja halujen viedessä, eikä mielessä pyöri mitkään arkiset hullutukset. Se vapaus, se vapaus.

 

Mutta mikähän se on mikä sinne pohjoiseen vetää. Ennen luulin, että viihdyn lämpimillä etelänlomilla. Nyt olen kyllä olen sitä mieltä, että Lapin eksotiikalle ei harva kokemani asia voi vetää vertoja. Lieneekö se raikkaan kirpeä tuoksu vai jänkien mystisyys, en tiedä. Jotain kummallista tässä on. Ehkä joku shamaani on piilottanut sätkätoppaani jotain taikayrttejä, jotka saavat minut obsessoitumaan tuohon karuun luontoon ja tunturipuroihin.

 

Toisaalta reissusta palaaminen saa ihmisen katsomaan kotipaikkakuntaansa aivan erilaisin silmin. Sitä ehkä huomaa asioita mitä ei normaalisti huomaisi. Kuten esimerkiksi luontopolut ja muut nähtävyydet. Ehkä sitä pitäisi keskittyä koluamaan niitä välttääkseen liian voimakkaan reissumasennuksen. Taidankin tästä lähteä suolle.

 

Alla kuva meidän luksusmajoituksesta.