Toissapäivänä huomasin pohtivani ankarasti, että mikä helkkarin tarve minulla on jatkuvasti vääntää alulle milloin mitäkin tekstiviritelmiä ja väkerryksiä. Mikä saa minut janoamaan ääneni kuuluviin saamista, sekä hakeutumaan paikkoihin joissa minulta sitä myös odotetaan. Olen kuitenkin pitänyt kaikkia kynäniekkoja vähän omituisina, sisäänpäinkääntyneinä ja kieltämättä aikalailla snobeina. Orivedellä asuessani näinkin heitä usein, he liikkuivat pienissä hipsterilaumoissa ja jokainen heistä kantoi olkalaukkujaan ylpeydellä, paikallisten punaniskojen mulkoiluista huolimatta.

Luulen, että jokaisella meistä on oma taiteenlajinsa. Jokaisella niistä on jonkinlainen stigma, joka vaikuttaa muiden ihmisten ennakko-oletuksiin sinusta. Jos ensitreffeillä kerrot olevasi muusikko niin se nostaa pesänsaantimahdollisuuksiasi potenssiin kymmenen, ja tottakai saat bonuspisteitä jos kerrot olevasi bändissä. Minä pitkään kuvittelin olevani muusikko, hakkasin kitaraa ja bassoa mammutin pitkäjänteisyydellä vuodesta 2005, mutta lopetin sen kun huomasin, että en edisty mihinkään. Eikä se ollut edes mukavaa, vaikka Smells like teen spiritin riffeillä sainkin useat pikkuhousut kostutettua. Alkeellisen helppo kappale, mutta oikealla itsevarmuudella sekin toimii.

Kuvataiteilijat taas saavat aikaan juopon rentun mielikuvan. Se herättää ihmisissä hoivaviettiä. Kuvataiteilijat saavat myös paljon anteeksi sillä, että he ovat kuvataiteilijoita. He ovat niitä perinteisimpiä taideihmisiä – oikeita taiteilijoita – jotka juovat punaviiniä pullonsuusta ja he istuvat syksyisin puistonpenkeillä ja kieriskelevät lehtikasoissa. Kuvataiteilijoiden puolisot ovat anteeksiantavaisia, he pistävät kaiken taiteilijaluonteen piikkiin. Muusikot ovat cooleja, kuvataiteilijat hellyyttäviä viininlipittäjiä.

Kirjoittajat puolestaan ovat hyypiöitä. Opiskeluvaiheen ja ruusuntuoksuisten kirjailijahaaveiden jälkeen he ovat niitä ihmisiä, jotka tuijottavat ihmisiä maaninsesti kahviloiden ja kaljajuottoloiden pimeimmästä nurkasta ja välillä kirjoittavat havainnoistaan sulkakynät sauhuten tai läppärit täristen. He ovat epäsosiaalisia aina paitsi humalassa, sillä hekin ovat kuvataiteilijoiden lailla viinaan meneviä, mutta harvemmin kuitenkaan hellyyttäviä sellaisia.  Kirjoittajat ovat aina omissa maailmoissaan ja he sulkeutuvat usein oman päänsä sisälle pitkiksi ajoiksi. Ainoita poikkeuksia ovat dekkaristit, heitä saattaa erehtyä luulemaan normaaleiksi ihmisiksi, luoja tietää mistä lie sekin johtuu. Runotyypit usein jäävät snobeiksi ja poikkitaiteellisiksi haaveilijoiksi.

Luulin siis pitkän aikaa olevani muusikko. Kaikistä taiteenlajeista musiikki on aiheuttanut minussa suurimmat tunnekuohut, saanut taivaat aukenemaan ja kylmät väreet kiipeämään perskarvoista niskavilloihin. Rakastan hyvää musiikkia enemmän kuin mitään muuta, varsinkin kun äänenvoimakkuus on kaakossa ja basso potkii niin vallan perkeleesti. Salaisissa fantasioissani olin esiintymislavalla sormeillen kitaraani intohimolla ja mimmit kiljuivat eturivissä. Kuvataiteesta en ole koskaan piitannut, vaikka olenkin hyvä piirtämään pilakuvia ja pidän kynää kädessä mielelläni. Valokuvaamiseni koostuu selfieistä ja kissa- ja pyllykuvista puheliman kameralla. Maalauksista tai maalaamisesta en ymmärrä oikein mitään.

Kirjoittaminen on taas roikkunut mukana ala-asteelta asti. Olen myös huomannut, että se on minulle terapeuttista ja erittäin mieluisaa toimintaa. Kaikenlisäksi näen jopa itse oman kehitykseni, mikä on minulle aika epätavallista. En tavoittele kymmeniä lukijoita, jotka pitävät minua jeesuksena tai fanityttölaumoja. Minulla on jo yksi fanityttö, se riittää minulle. Kirjoitan itselleni ja niille jotka haluavat tuotoksiani lukea. Kirjoitan koska pidän siitä hetki hetkeltä enemmän ja koska se on hetki hetkeltä helpompaa. Tai ehkä kaikki johtuu vaan siitä, että Oriveden Pub Sariannassa minua kehotettiin mitä ystävällismielisimmin painumaan takaisin sinne opistolle mistä olen tullutkin. Huomasin silloin jo salaa toivovani, että se olisi totta.