Toisaalta ihmisten reaktiot vaihtelevat hurjasti. Vastaan on myös tullut tyyppejä, joille uravalintani ei selkeästi ole omaan mielenlaatuun sopiva. Harvoin he sitä suoraan sanovat, mutta sen kuulee kyllä äänensävystä. Ai ooksä sit semmonen susiensuojelija. Kuka tommosia sitten oikein palkkaa, kunnat vai? Tai niinkuin eilen eräs entinen työkaverini kysyi; valitsitko tarkoituksella mahdollisimman helpon alan?

Siitä tiedän olevani oikealla tiellä, että sarkastiset kommentit ja suoratkaan vittuilut eivät hetkauta mua suuntaan tai toiseen. Nimittäin joo, kyllä mä olen semmoinen susiensuojelija, huolimatta siitä että sä ehkä et ole. Kestän sen, että joku on eri mieltä mun kanssani. Ei mua hetkauta henkilökohtaisella tasolla, että sä haluat hakata kaikki suden näköisetkin otukset pesäpallomailalla paskaksi. Tai se, että et ole kuullut sanaa kohtuutalous. Tai se, että sä et lajittele sun roskia.

Mutta viimeisin kommentti helposta alasta hieman kieltämättä ihmetytti. Eikö juuri se, että mun habitukseni nostaa niin voimakkaita vastareaktioita, kerro että ala ei ehkä ole maailman helpoin. Ihan tällein pienenä välikysymyksenä haluan kysyä, että onko aikuisten ihmisten asenteisiin vaikuttaminen oikeasti helppoa?

Jos joku keksii jonkun helpon tavan niin saa hihkaista mulle. Vaikka keskellä yötä. Nimittäin mun mielestäni siinä se vaikeus vasta alkaa. On perin helppoa päättää itsensä puolesta, vaikka päätös kuulostaakin jonkinasteiselta luopumiselta. Siltä, että joutuu heittämään hyvästit mukavuudelle ja yltäkylläisyydessä elämiselle. Tuntuuko musta siltä? Ei. Olenko onnistunut täydellisesti? En. Mutta mun mielestä tärkeintä on, että edes yrittää. Kaikki muutokset tapahtuu pienin askelin. Mutta sanoppa se kenelle tahansa normityypille, joka mielummin sulkee korvansa kaiken maailman ekologisille selkärepuille ja MIPS-indikaattoreille. 

On aika vaikeaa havahtua, kun ympäristö yrittää tuputtaa päinvastaista. KULUTA LISÄÄ! TARVIT TÄMÄN! SYNTYVYYS KASVUUN! NUSSITTUNA NUKUT PAREMMIN! SYÖ MINKÄ JAKSAT MUTTA OSTA SILTI NÄMÄ LAIHDUTUSKALSARIT, KOSKA ET OLE IKINÄ SOPIVA! Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Yleinen asenne kun ainakin vielä on mitä on. Miten sitten voi ikinä saada mihinkään väliin istutettua sellaisen pienen pienen siemenen, joka jossain mielen ja tekosyiden syövereissä jonain kauniina päivänä alkaa itää ja ehkä tuottaa hedelmääkin? Millä keinolla saada tavalliset ihmiset innostumaan luonnonsuojelusta, ja ymmärtämään, että kyseessä ei ole hakkuuaukion reunalla seisominen kyltti kädessä vaan parhaiten homman saisi hoidettua kun aloittaisi omista tekemisistään.

Kun asioita ajattelee tarpeeksi monelta kantilta, alkaa henkeä ahdistaa. Mä nimittäin ymmärrän normityyppejä vallan mainiosti ja osittain olen semmonen itsekin. Ja jos joku tulee mua komentelemaan, paheksumaan tai neuvomaan ennen kuin olen itse kyseenalaistanut toimintaani, kiskaisen käsijarrusta niin että ojentajalihas repeää. Siinä se vaikeus piileekin. Silti huomaan, että kun ihmiset kuulevat että mä olen tuleva ympäristöneuvoja, he alkavat puolustelemaan toimintaansa mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Vaikka en olisi sillä hetkellä edes ajatellut mitään aiheeseen liittyvää. Onko heillä sittenkin huono omatunto jostain? 

Minulle paras keino oli lähestyä asiaa positiivisten mielikuvien kautta. Isku suoraan alitajuntaan. Positiivisuuden kautta olen pyrkinyt asiaa lähestymään myös tulevan työni puolesta. Haluan näyttää, että ollakseen tiedostava ja huolissaan ympäristön tilasta, ei tarvi olla tuputtava tai paasaava hippi tai muita paheksuva ”parempi ihminen”. Voi olla ihan tavan tallaaja vikoineen ja hyvine puolineen, ja tehdä silti fiksuja valintoja. Ehkä sitä kautta saa yleisen ilmapiirinkin muuttumaan mediaa kyseenalaistavampaan suuntaan.

Mikä sinut saisi ajattelemaan näitä asioita? Tai mikä sinut sai ajattelemaan? Oliko se joku tietty hetki tai tilanne, vai kypsyikö aatos kaikessa rauhassa? Mulle itselleni kävi sellainen salamanomainen yllätysvalaistuminen. Ajatus oli ehkä piillyt pääni uumenissa jo hetken aikaa, mutta tajuntaan se iski yllättäen. Mistä se ajatus oli sinne putkahtanut? Kumpa tietäisin. 

Ps. Minulla ei ole mitään hippejä vastaan

Keksin erään loistavan näkökulman, johon kukaan ei varmasti ole koskaan näppejään sotkenut. Miten tämä voi olla kaikessa monimutkaisuudessaan näin yksinkertainen? Nyt olisi pakko päästä kirjoittamaan. Päätin roikkua ajatuksenreunassa kuin henkeni hädässä. Kun viimein ihme tapahtui ja lapsonen antoi höyhensaarille rökäletappion, minä pompin vieteriukkona virittämään itkuhälyttimiä oikeille taajuuksille.

Ujutin itkuhälyttimen vaivihkaa karjalanpiirakoita veivaavan vaimon takataskuun ja laitoin läppärin tulille olohuoneeseen. Lämmetköön rahassa. Hieroin käsiäni yhteen kuin kärpänen ja hiivin etupihalle tupakalle. Tupakan ajan on hyvä makustella ja viilailla kuningasideoita, niihin ei kannata koskaan rynnätä suin päin. Se on yksi niistä asioista, joita olen elämäni aikana oppinut.

Myhäillen polttelin tupakkani rauhassa. Tänään piti kyllä siivota, mutta annettakoon se anteeksi taiteilijasielulleni. Minkäs sille mahtaa kun päähän iskeytyy jotain suurempaa kuin hujan hajan lojuvat minikokoiset villasukat ja kissankarvapölypallot. Ei siinä paljoa muu hetkauta. Juuri poltetun tupakan tuoksuiset sormeni hakeutuivat näppäimistölle ja avasin kirjoitusohjelman.

”Ääääää-ää!”

Jähmetyin paikalleni. Hikikarpalo kihosi otsalleni välittämättä rambohuivistani. Vavisten kuuntelin kun vaimo meni tarkastamaan tilanteen. Itkuhälyttimestä kuului kahinaa ja puhkumista. Vaimo tuli ulkoa takaisin ja kohautti olkiaan kun katsoin häntä kysyvästi. Mitä tämä tarkoittaa? Onko se hereillä? Kaikesta päätellen tilanne on epävakaa. Itkuhälyttimestä kuului taas kohinaa, mutta kitinä oli tyssännyt kuin seinään. Toivo ei siis ollut vielä menetetty.

Viimein pääsisin ryöpyttämään aivoituksiani paperille. Hetken aikaa olin kuin puulla päähän lyötynä. Inspiraatio oli taas hukassa! En enää muistanut sitä ideaa mistä olin vartti sitten ollut niin kiihkoissani. Ilmeisesti minuakin vaivaa imetysdementia, tai sitten muutenkin heikko keskittymiskykyni on nyt tavallista enemmän koetuksella.

Tässä kirjoituksessa ei nyt tainnut sitten olla mitään pointtia. Ehkä muistan tuon elämääkin suuremman oivallukseni pian uudestaan. Ainakin toivottavasti. Olisi vain pitänyt heti hyökätä aiheen kimppuun niin ehkä muistaisin nyt tuon menetetyn kuningasideani. 

Syksy menee samalla innolla, vaikkakin pienten romahdusten siivittämänä. Muistan melankolian olevan tiiviisti minussa, mutta syksyllä osaan vielä arvostaa sitä. Saan ammennettua siitä voimaa ja ehkä jopa arvostankin sitä puolta itsestäni. Alkutalvella melankolia haukkaa vielä isomman osan ja siitä ahdistuen hiivin pesäkoloni yksinäisyyteen makaamaan raatona lattialla. Sitten tammi-helmikuun vaihteilla koen yhtäkkiä valaistuksen. Olen vain ihminen! Ainahan voin lohduttautua ihmisen luontaisella sisäänkoodatulla rytmillä. Kesällä touhutaan ja talvella säästellään energiaa. Se onkin vain luonnollinen elämänsykli.

Oikeastaan ihmisen luontainen rytmi on jännä juttu. Johtuukohan nykyihmisten kummalliset ongelmat siitä, etteivät he kunnioita hyväksi opittuja (ja osin pakon sanelemia) tapoja? Onko aina kaupasta saatavilla olevat hyödykkeet ja ilmassa leijuvat valosaasteet huijanneet ihmisraukkaa luulemaan, että talvellakin pitää jaksaa elää samalla intensiteetillä kuin valoisaan aikaan. Onko ennen tunnettu lainkaan sanaa kaamosmasennus? Onko ollut vain luonnollista, että kylän väki on käpertynyt seiniensä suojiin ja vältellyt ihmiskontakteja? Nykymaailmassa ei ole tilaa rauhoittumiselle ja latautumiselle. Ennen on ollut pakko hengähtää vuoden pimeimpään aikaan. Silloin on nautiskeltu kesän saavutuksista ja suunniteltu seuraavaa satokautta.

En halua missään nimessä vähätellä masennusta ja kaamosta. Itsekin niistä koen kärsiväni melko voimakkaastikin. Erityisesti pahimpaan aikaan, kun en ymmärrä mistä moinen johtuu. Tuntuu että kaikki vain kaatuu päälle ja junnaan paikallani elämässä. Iän myötä olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että tiedän millä saan pahimpia oireita lievitettyä. Minulla toimii luontaisvalmisteet ja kirkasvalolamppu. Toisilla toimii ehkä muut jutut. Yksi asia kaikilla meillä kaamosoireista kärsivillä on kuitenkin yhteistä – meidän kehomme yrittää viestittää meille, että nyt pitäisi levähtää.

Elämästä pitäisi pystyä nauttimaan. Tällaisina aikoina se kuitenkin tuntuu erityisen vaikealta. Ulkona on kylmää ja märkää. Väsyttää, mutta rahaa pitää tahkota kävi miten kävi. Viikonloput menevät rällätessä, ja sitten onkin serotoniinitasot taas alkutekijöissään kun on tavoiteltu hetken aikaa huumaavalta tuntuvaa nousuhumalaa. Tiedän mistä puhun, niin olen itsekin tehnyt vuosikaudet. Osa minusta on aina valmis tekemään niin nytkin. Nykyään en vain kestä laskuhumalaa enkä kohmeloa. Se saa minut aina niin pohjattoman surulliseksi. Niinpä olen hieman ruvennut välttelemään sellaisia tilanteita joissa minun on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä.

Kuka puhuu? Olenko se sama onnellinen ihminen joka täällä on kirjoitellut puolisen vuotta? Taidan olla. Minussa kun vaan on kaksi puolta. Olen ääripäiden ihminen, minulla ei taida olla mitään luonnollisia välimuotoja. Joku voisi väittää hulluksi, mutta itse lohdutan itseäni kutsumalla itseäni vain tuulella meneväksi. Nautin siitä, kun olen hyvällä tuulella ja onneni tuntuu pursuavan äyräiden yli. Hymyilen maailmalle, ja maailma hymyilee minulle tarjoten parastaan. Naiset ovat kauniita ja uramahdollisuuksia pulpahtelee kuin sieniä sateella. Toisaalta, se toinen puoli onkin sitten hieman hankalampi käsitellä. Kaikki tuntuu romahtavan juuri silloin ja mikään ei tunnu oikealta.

Joskus olen ollut hieman huolissani itsestäni tuon piirteen vuoksi. Kunnes lopulta ymmärsin noudattavani selkeää sykliä. Kesällä minulla menee lujaa, ja talvella nuupahdan. Se kuulostaakin lopulta aika järkeenkäypältä ja loogiselta. Ehkä minä sittenkin vain koen ihmisen luontaisen rytmin hieman voimakkaammin kuin muut. Mikäs sen riemastuttavampi keksintö. Minulla vain ilmeisesti sattuu olemaan hieman alkukantaisemmat vaistot kuin muilla.

Tosiaan, kuten sanoin, nykymaailmaan ei ihmisen luontainen rytmi oikein sovi. Elämänrytmi on kiihkeä ja sinne ei mahdu talvirauhaa. Onhan se toisaalta ihan ymmärrettävääkin, esimerkiksi hoitolaitokset ja kaupan ala eivät nuku hetkeäkään. Ei vanhustenhoito voi julistaa rauhoittumista talveksi. Mummojen on saatava puhdasta päälle pimeään aikaankin. Kaupan alallakin se voisi vaatia suuria muutoksia, jotka tavan ihmiselle saattavat kuulostaa ankeilta ja brutaaleiltakin. Uskaltaisin silti väittää, ettei aina tarvitsisi olla kaikkea saatavilla. Huolimatta siitä, että kaikki-mulle-heti-nyt sukupolvi niin vaatisikin.

Eläimetkin vaipuvat talvihorrokseen. Mikseivät ihmisetkin voisi? Tekisi vain pakolliset, eikä yritä pakottaa itseään epämääräiseen ja epäluonnolliseen vipellykseen. Toisaalta liikkeessä pysyminen saattaa myös helpottaa joitakin ihmisiä. Mutta milloin he lepäävät? Toisaalta mitä se minulle kuuluu. Muut lepäävät silloin kuin heille sopii ja he haluavat. En minä halua ketään komentaa lepäämään. Haluan vain tuoda esille, että ihmisten tulisi olla itselleen armollisempia. Sallia väsymys ja antaa itsensä huokaista. Kuunnella mitä se oma keho yrittää sinulle viestittää. Minun ainakin pitää rauhoittua nyt. Annan itselleni siihen luvan, en onneksi tarvi sitä keneltäkään muulta. 

1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

- Nojoo. Ja onneks pari vanhaakin jääny roikkuun. Tän vuoden aikana on tullut jotenkin paljon uutta näkökulmaa ja arvostusta kauan elämässä olleisiin tyyppeihin. Hienoja jälleenkohtaamisia.

2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

- Joo! Onneks oonkin. Sen takia varmaan saanu uusia tovereitakin. Oon vähän laajentanut eri reviirille. Oon myös muuttanu takasin Orivedelle. Jos sen oisin tienny viis vuotta sitten nii oisin varmaa hypänny jostain aika korkeelta. Sit ollaan hankittu lapsi. Oon myös kirjottanu määrätietosemmin kun varmaan ikinä! Oon tehny aika paljon kaikkee uutta ja uusvanhaa tänä vuonna.

3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

- Kyyl, ja naimisissaki ollu. Uskokaa tai älkää.

4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

- No tottakai toi Viiman pulpahtaminen maailmaan oli parasta, kaikessa brutaaliudessaan. Paljon onnentunteita on herättänyt myös alan vaihto. Hienoja luontokokemuksia ja itsensä löytämistä.

5. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?

- En mä oikein harrasta riitelyä. Erimielisyyksiä on ollu, vaikka tosi vähän niitäkin.

6. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?

- Niin ne väittää. Ite tosin oon sitä mieltä, että sama tonttu mä oon ku aina ennenkin. Vähän ehkä eri paketissa.

7. Oletko lihonnut?

- En oo varma. Tuskin paljoo ainakaan kun ei oo tarvinu hankkia uusia vaatteita. Lihakset vaan kasvanu niimmaan perkeleesti!

8. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

- Pitäsköhä äkkiä mennä hankkimaan, kun ei ainakaan tuu mieleen. Tässä asiassa oon ehkä muuttunu ku en jatkuvasti oo lentämässä baareista ulos.

9. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?

- En oo varmaan koskaan ollu!

10. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?

- Oon! Tommosen kompassin kämmenselkään niin en ainakaan mee hukkaan. Vähän oon korvaakin venytelly aikani kuluks.

TURHANPÄIVÄINEN ÄLYKKYYS:

1. Kuka oli paras uusi tuttavuus?

- Vimpula tottakai!

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

- No yks semmonen vaimo tekas meille yhen semmosen pikkuihmisen.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

- Eihän mulla ole läheisiä.

5. Missä maissa kävit?

- Latviassa ja Virossa ja Ruottissa ja melkein vahingossa ajettiin Venäjälle. Lasketaanks Teisko? Unissani mä seikkailen paljon Amsterdamissa. Sinne varmaan pitäis mennä uudestaan, mutta tänä vuonna tuskin enään kerkiän. Josko sitten ens vuosikatsaukseen 2018 voisin sanoo et käytiin sielläkin.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2018 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2017?

- No mutta mullahan onnistuu kaikki. Paitsi sikspäkin voisin ottaa ja yhen talon. Ja vitun ison pakastimen!

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?

- Eiköhän se ole se 2.10 nyt kuitenkin. Sitä ei paree unohtaa.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?

- Lopetin hoitsuilun! Oon puhunu siitä vuosikaudet ja viimein tein sen. Ja aiettä, kyllä maar tuntuu hyvältä. Uudet tuulet kutittelee lempeesti kuviteltuja selkäkarvoja.

9. ...ja suurin epäonnistuminen?

- Ei kai täs mitää suurempia epäonnistumisia ole ollu. Kai niilläkin joku merkitys on. Okei no se harmittaa että koitettiin kasvattaa kessua Koivuniemessä, mutta se vähän epäonnistu. Ens vuonna uus yritys.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

- Musta tuntuu että kaikki parhaat asiat oon saanu jostain! Ei tuu mielee mitää yksittäistä ostosta. No jos jotain täytyy sanoo niin vauvan turvaistuin on ollu aika käytännöllinen.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

- KIITOSkiitosKIITOSta vaan kaikille jotka kokee jääneensä ilman!

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

- Mustikan kun se yritti hiippailla pihalle salamyhkäsesti äsken. Vaikka tuskimpa se kauheen kauas menis vaikka ois onnistunutkin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

- Varmaan kaikkeen turmiolliseen. Vuokraan ja bensaan? Löytötexin vihkoihin ja kirppikseltä ostettuihin kaikenmaailman ryysyihi. Tupakkiin. Ja kyl mulle vielä kaljakin maistuu, ei hätää.

15. Mistä innostuit eniten?

- Seikkailemisesta! Uudesta urasta! Tulevaisuudesta!

16. Vuoden 2017 ihmiset?

- En mä rupee nimeemään ketään. Millä tavalla vuoden ihmiset? Mulle vai? Miks tähän ei saa laittaa kissoja? Niin paljon kysymyksiä mutta vähän vastauksia.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

- Tähän aikaan vuodesta mä oon aina vähän vaisu ja melankolinen. Mutta nyt oon ollu tässä tilanteessa sen verran monta kertaa, että luotan siihen että täältä vielä noustaan.

18. Lihavampi vai laihempi?

- Tätä kaiketi kysyttiin jo. Miks se ny niin kiinnostelee?

19. Rikkaampi vai köyhempi?

- Köyhempi terveisin opiskelija. Mutta aikalailla yhtä paljon käteen jää. Täällä maalla kun ei ole niin paljoa houkuttimia kun tuolla kaupungissa.

20. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

- Oon pyrkiny tekeen kaikkee sitä niin ei tarvis sitten itkee tämmösiin galluppeihin.

21. ...entä vähemmän?

- Sama vastaus kun edelliseeen.

22. Miten vietit joulun?

- Ekaa kertaa kokonaan vapailla! Oli aika outoo. Aatto oltiin kotona, joulupäivä mun porukoilla ja tapsuna mentiin sitten vaimon kotikonnuille.

23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mitä se olisi?

- Jos muuttaisin niin saattaisin olla aika erilaisessa tilanteessa nyt. En haluu muuttaa mitään. Enkä ehkä uskaltaiskaaan. Tämä hyvä.

24. Rakastuitko vuonna 2017?
- Joo.

25. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

- Ei yhtää!

26. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

- Mitähä noita ny ois. The Joulukalenteri ny ainaki. Sit me katottiin tota Modern familyä.

27. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

- Ei mitään uutta taivaan alla.

28. Mikä oli paras lukemasi kirja?

- Kaikki lässynlää itsehoito-oppaat. Otavan Värikasvio. Sit sain yhen aika mielenkiintosen joululahjaks, mutta sitä en oo vielä lukenu kokonaa.

29. ...entä musiikillinen löytö?

- En tiä mut Viima tykkää Popedasta. Erityisesti Matkalla Alabamaan on sen suosikki. Mä oon kuunnellu varmaan eniten Trilluminatia ja Negatiivisten nuorten Kellokosken prinsessaa.

30. Mitä halusit ja sait?

- Unelman mitä seurata! Voin sanoo että se tekee tämmöselle unelmattomalle tyypille aika paljon. Elämä maistuu aika paljon paremmalta kun on joku juttu mitä kohti ihan oikeesti ja palavasti haluu pyrkiä.

31. Mitä halusit, muttet saanut?

- En viitti sanoo ku saan ne kuitenkin ens vuonna.

32. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

- Enemmän kuin hunajaa! Salaisuus! Muumit rivieralla!

33. Mitä teit syntymäpäivänäsi?

- Olin lähössä Siguldasta kotiappäi. Bussissa semmonen ärsytttävä täti anto mulle lahjaks muovikassillisen ilmaisesitteitä. Olin ihan kiitollinen.

34. Ketä kaipasit?

- Mitä sitä turhia kaipailemaan.

35. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi?

- Lakkakääpä <3

MUUTA:

1. Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?

- Yhtä mutta aika monta kertaa!

2. Oletko joutunut tappeluun?

- Aina välillä pitää vähän päästellä paineita nyrkkeilyn ja painiskelun merkeissä.

3. Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

- Voe tokkiinsa. Haluisin tavata sen ihmisen joka ei ois tehny. Sitäpaitsi pieni jännitys piristää.

4. Oletko juonut "perseitä"?

- Joo. Se on ollu hauskaa.

5. Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?

- En mä oikeestaan oo katunu mitään. Paitsi sillon kun join ne tän vuoden ainoot yberperseet niin kaduin vähän niitä paria viimestä Jallua. Mutta ei nekään mua enään kaduta. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Siksi minusta on perinjuurin kummallinen ajatus verrata metsää ja puita kultaan. Usein kuulen ihmisten romantisoidusti puhuvan – varsinkin näin itsenäisyyspäivän alla – Suomen loppumattomasta vihreästä kullasta. Jotenkin siitä tulee sellainen olo, kuin kaikki pitäisi aina mitata rahassa. Totta munassa minäkin arvostan Suomen ainutkertaista luontoa, puhdasta ympäristöä ja vapaina virtaavia jokia. Ehkä juuri sen takia haluankin tuoda esille sen, miten minusta välillä tuntuu hieman kaksinaismoralistiselta kehua suomalaisten ainutkertaista luontosuhdetta. Ymmärrän, että elantonsa on meidän jokaisen jostain revittävä. Sitä vain ihmettelen, että mitä vaakakupissa painaa kokonaiset ekosysteemit, uhanalaiset eläin- ja kasvilajit tai loppujen lopuksi puhdas ilma ja hiilinielut? Meidän ”vihreä kulta” kun nyt vaan ei ole loppumatonta. Ovatko puupellot verrattavissa luonnontilaiseen aarniometsään millään tavalla?

Ehkä asioita pitäisi katsoa hieman kauempaa alkaakseen arvostaa sitä mitä on. Kenties olemme liian lähellä nähdäksemme selvästi. Vähän niinkuin lapsi alkaa arvostaa vanhempiaan täysin eri tavalla kun ei enää asu heidän kattonsa ja jääkaappinsa välittömässä läheisyydessä. Usein kuulen meidän ”luontointoilijoiden” ja ”viherpiiperöiden” olevan kaupungissa asuvia, todellisuudentajunsa menettäneitä vihervarpusia, jotka haluavat puuttua siihen miten tavallinen, maalla asuva kansa käyttää omistamiaan metsiä ja elää elämäänsä. Ehkä se on osittain tottakin. Kun ei elä metsän ja luonnon välittömässä läheisyydessä, niin sitä alkaa kaivata ja arvostaa. Sellaisista tunteista usein syntyy suojelunhalu. Mutta on meitä kyllä täällä peräkylilläkin, ei sen puoleen.

Enkä minä ainakaan halua puuttua toisten asioihin, haluan vain herättää ajatuksia jotka ehkä voivat jonain päivänä poikia jotain. Minäkin olen jääräpää. Jos joku ehdottaa minulle jotain niin ensin vittuunnun suunnattomasti ja nostan niskakarvat pystyyn. Sitten vasta mietin asioita, ja kun viimein voin uskotella perustelevani asioita oma-aloitteisesti, voin ehkä muuttaa toimintatapojani.Usein ihmiset heräävät vasta sitten kun ongelma osuu omalle kohdalle. Sitten vasta toimitaan, kun rakkaalta lähisuolta myllätään turpeet teollisuuden käyttöön tai kun metsien suojissa oleva kesämökki sijaitseekin yhtäkkiä tuulisen avohakkuun keskellä 

Kuten aiemmin tekstissäni jo mainitsinkin, vihreä kulta ei ole loppumatonta. Aina voi istuttaa uutta metsää ja onhan kestävä metsänhoito harvennushakkuineen aina pienempi järkytys ekosysteemille kuin avohakkuut ja raiskiot. Ihmisen jälki on kuitenkin aina ihmisen jälki. Ihmisen jälkeen ei juuri jää lahopuuta, joka puolestaan lisäisi elämää ja monimuotoisuutta kertaheitolla. Monet linnut, hyönteiset, sammalet, käävät ja lukemattomat muut eliöt hyötyisivät lahopuusta suunnattomasti, osa ei edes pärjää ilman. Hiilinieluja ajatellen en jokseenkin usko, että nuoret ihmisen istuttamat taimet jaksavat sitoa hiiltä murto-osaakaan siitä mitä vanha aarniometsä monisataavuotisine puineen kykenisi sitomaan, vielä pitkään pitkään aikaan. 

Mitenkäs petoeläimet sitten? Kuinkahan moni meistä tykkää siitä kun karhu tulee penkomaan roskiksia tai juuri sataneesta lumesta löytyy suden jäljet kymmenen metrin päästä ihmisasutuksesta. Monissa piireissa ryhdytään jo kaivelemaan haulikkoja ja alfaurokset alkavat näkemään märkiä unia susijahdista ja aseistetusta painista karhun kanssa. Enhän minä mistään mitään tiedä, mutta jos eläimen lajityypillinen ympäristö alkaa kutistua tarpeeksi pieneksi, se alkaa liikkumaan myös rakennetuissa ympäristöissä. Muuta mahdollisuutta kun ei ole. Alkavat koirat ja porot maistua, kun hirvet ovat jostain syystä kannanhoidollisen metsästyksen nimissä vähentyneet ruokalistalta. Välillä minusta tuntuu siltä, että aina kun ihminen yrittää puuttua asioihin niin jotain menee pieleen. Vrt. Kiinan mehiläiskato. Vrt. Tappajamehiläinen.

Mutta ei saa ymmärtää väärin: minä rakastan suomen jääräpäistä ja muutosvastaista kansaa ja uskomattoman maagista maantieteellistä sijaintia. En olisi ikinä uskonut kirjoittavani näin, mutta totta se on. Ennen kuuntelin itsenäisyyspäivät läpeensä Sielun veljien On mulla unelma- biisiä ja koitin tehdä kaikkea mahdollisimman epäisänmaallista. Iän myötä olen ehkä hieman pehmennyt ja alkanut arvostaa asioita eri tavalla. Hyvää 100-v päivää, vanha pieru <3

Se on hassua, koska sitten kun mä olen vähän tutustunut ympäristööni ja saanut pari hyvää luottotyyppiä porukasta, mä muutun ihan totaalisesti. Työpaikoilla musta on usein tullut se pelle ja hassuttelija joka saa kaikki nauramaan. Semmoinen kaikkien kaveri. Silloin on vaikea uskoa työharjoitteluarvosteluja, joissa lukee että olen ”ujo, arka, voisi rohkaistua”. Noh, kai mä sitten olen semmoinen, kun viisaammat on niin kirjoittanut kaikentietävillä mustekynillään.

Muistan, kun hoitsukouluaikana yhessä työharjottelun loppuarvioinnissa sanottiin, että mun pitäis rentoutua. ”Mä oon nähnyt kun sä oot näiden asukkaiden kanssa ja luulet, että mä en oo kuulemassa. Sun pitäis olla aina semmonen. Puhuitkin ihan eri äänellä.. Sillon mä näin pilkahduksen siitä mitä sä oikeesti olet. Miks et vois olla kokoajan semmonen?” Niinpä. Mä tekisin niin hyvin melelläni, jos en olis ihan kokovartalojäässä. Voihan se toki olla, että mun olis vaan sillon pitänyt jo tietää, että en oo ehkä ihan oikeella alalla. Toisaalta mä oon kyllä normielämässäkin semmonen. Oon meinannut pyörtyä kun mut on esitelty semmosille ihmisille, joista ois tärkeetä että ne edes pikkusen tykkäis musta. Ja semmoinen jäätäminen saattaa kestää hyvässä lykyssä parikin vuotta.

Onneks se jännitys on lieventynyt mitä vanhemmaks oon on tullut. Mä rentoudun nopeemmin ja mua voisi luonnehtia ihan sosiaaliseksikin. En koe sosiaalista painetta niin voimakkaana kuin teininä. Onneksi, koska se latistaa mun persoonasta tosi paljon jos hioo rosot pois. Tykkään olla tämmönen outolintu. Outolintuna oon minä. En oo ihan varma miten mä sen ymmärsin, ehkä silloin kun vaimo sanoi, että saan laittaa ristiäisiin silinterihatun ja kävelykepin jos haluun. Se oli ihan tosissaan, vaikka mä en sitä ehdottaessani ihan täysin ollutkaan. En laittanut, mutta ymmärsin, että kukaan ei hylkää tai häpeä mua vaikka tekisinkin niin. Eikä sillä häpeälläkään niin väliä. Tai sitten se johtuu vain lakkakäävästä (<3). Se on saanut mut ymmärtämään paljon asioita. Siitä ehkä lisää jossain postauksessa.

Mutta mitähän se rohkeus sitten on? Lyhyen tutkimuksen perusteella se on uskallusta tehdä asioita välittämättä pelosta. Eli toisin sanottuna mä vissiin sitten pelkään ja oon arka. Kuulostaapa perkeleen nujertavalta. Uskallanhan mä tehdä vaikka mitä. Oon uskaltanut ottaa loparit tyhjän päälle. En pelkää ajaa ohituskaistalla tuulilasi rapaisena ja pissapojat tukossa. Mua ei pelota kulkee yksin pimeessä metsässä. En pelkää öriseviä spugeja, vaan symppaan niitä. En pelkää väkivaltaa, köyhyyttä tai kovia ääniä. Korkeat paikat saa mun vatsanpohjani vaan kutkuttelemaan, tykkään kulkea suolla paljain jaloin ja jos jään loukkuun johonkin niin mietin vaan että nytpä on hyvä tilaisuus kirjottaa ylös mun piilotetuimpia fiiliksiäni.

Mikä mua sitten niissä sosiaalisissa tilanteissa ja tarkkailun alla olemisissa pelottaa? Tai siinä jos joku ei tykkääkkään musta. Mulla on semmoinen hassu tapa, että vaikka mä en tykkäisikään jostain ihmisestä, mä silti toivon että se tykkäisi musta. Tiedän kyllä, ettei se ole mahdollista. Tiedän, että tietyntyyppiset ihmiset ei voi sietää mua silmissään vaikka seisoisin käsilläni ja piereskelisin maammelaulua. Mutta tiedän myös, että jos ne tutustuis muhun niin ei ne vois olla tykkäämättä musta. Osaan olla tosi söpö halutessani, vaikka perimmäinen minä ei ehkä haluaiskaan mielistellä ketään.

Mä vihaan nöyristelyä. Jos haluun ajaa jotain asiaa niin haluisin tehdä sen pää pystyssä. Voisin vaikka suorittaa juhlallisen marttyyrikuoleman jos asia on tarpeeksi tärkeä minulle. Mutta sitten todellisuudessa alan heti vikisemään kyseenalaistuksen alla. Nojoo, olet oikeassa, en mäkään nyt ihan sokeasti tähän usko. Samaan aikaan mä mietin mielessäni, että mitä vittua Vikman? Kyllähän uskot.

Todella moni itsevarma ja omia etujaan ajava ihminen ärsyttää mua ihan saatanasti jo pelkällä olemuksellaan. Toissapäivänä mä tajusin, että mä inhoan yhtä tyyppiä mun elämässä, koska mä haluaisin olla se. Se väittää, että sitä jännittää, mutta silti kun se on niin smoothi kun olla ja voi, kun se puhuu sen intohimoista. Se jatkaa puhumista takeltelusta huolimatta, se saa ihmiset nauramaan ja se on teatraalinen. Jos se haluaa nähdä jotain, niin se menee katsomaan, välittämättä siitä että sen takana olevat ihmiset ei näe. Se uskaltaa kysyä ja se ottaa tilanteen haltuun huolimatta sisäisestä epävarmuudestaan. En mä voinut enään inhota sitä, kun tajusin että se on ton asian suhteen kaikkea, mitä mä en ole.

Ehkä mun pitäisi nojata vahvuuksiini ja hellästi pönkeä itseeni kohti epävarmuusalueita. Oonhan mä kahdeksassa vuodessa mennyt jo ison harppauksen eteenpäin. Kymmenen vuoden päästä saatan olla jo liiankin rohkea. Riitelen kaikkien kanssa vaan riitelemisen ilosta, pidän paasaavia puheita tuhatpäisille ihmisjoukoille ja päälle pieraisen mikrofoniin. Toivottavasti mä vielä sillon haluan ajaa samoja asioita eteenpäin kun nyt. Ja toisaalta, mä oon rohkea jo nyt. En välttämättä kaikissa asioissa, mutta kukapa nyt olisi. Elämä ois vitun tylsää jos ei olis mitään mitä kehittää.

Musta vois tavallaan ajatella, että mä oon aika itsekäs ihminen. Harva muu varmaan jättää vakkariduunin ja lähtee opiskelemaan, samaan aikaan kun on perheessä pulla uunissa. Eri asia jos olisin jatko-opiskellut hoitoalaa. Siellä on aina töitä, kunnollinen työntekijä turvaa oman ja jälkikasvunsa tulevaisuuden vain olemalla luotettava ja hoitamalla hommat kotiin. Mutta ei, tää kävelevä parsakaalinkesyttäjä päättikin lähteä opiskelemaan alaa jolla ei todellakaan ole varmaa työllistymistä tai selkeää työnkuvaa.

Mutta myönnettäköön, että mulla oli visio. En halunnut, että meidän lapsi varttuu katsellen kuinka mä junnaan paikallani työssä missä mä en viihdy. En halunnut antaa sellaista esimerkkiä, koska en mä ole semmonen. En halua, että se muistelee mua järkevänä mutta masentuneena vanhempana. Tai leipääntyneenä. Haluan, että se näkee kuinka elämästä voi muovata itsensä näköisen, oikeestaan missä vaiheessa tahansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä vaihtaa suuntaa ja seurata kutsumustaan.

Mulla kesti tosi pitkään, ennenkuin mä löysin intohimoni. Sitä ennen oli todella raastavaa kuunnella tai katsella ihmisiä, jotka raivasi kaiken unelmiensa tieltä. Kateus riivasi ja kirvelsi aivolohkossa. Nykyään taas nautin joka solullani kun näen työstään inspiroituneita ihmisiä. Ne saa mullekin voimaa kitkutella ja tehdä töitä rakentaakseni tästä just sitä mistä mä oon haaveillu. Ja semmosessa ympäristössä mä myös haluun meidän beben varttuvan. Että ei anna minkään seistä tiellään. Mä annoin ihan liian pitkään. Kaikenlisäks oli tosi hämmentävä huomata, että se suuri este olin minä itse.

Onhan tää vähän erilaista elämää kun ennen. Jouduttiin minimoimaan asumiskustannukset, mikä meidän kohdalla tarkoitti pienempää kämppää ja kaupunginvaihtoa. Sinänsä se ei haitannut pätkääkään, koska oltiin suunniteltu maalle muuttoa jo pitkään. Tosin ajatuksena oli oma mökkeröinen metsän laidassa ja tonttia missä rymytä, mutta onhan pelkkä maalle muutto jo sinne päin. Pienin askelin kohti maalia. Mielummin luhtitalossa mistä jalkapallokentän verran matkaa metsään, kuin Tampereen kupeessa moottoritien varrella ylihintaisessa rivarikolmiossa.

Välillä väsyttää ja vituttaa. Mutta ei mua kyllä pelota, koska mä tiedän, että me pysytään pinnalla. Tää tais mennä taas vähän kliseiseks lässytykseks. En pyydä silti anteeks, koska ehkä joku muukin voi saada tästä jonkun kimmokkeen korjausliikkeelle. 

Ihan alkajaisiks mun täytyy sanoa, että oon koittanut pitää negaatioissa kieriskelyt aika minimissä nykyään. Se käy yllättävän helposti, oon luontasesti aika positiivinen ja elämään luottava tyyppi. Välillä toki russuttaminen ja kaikenlainen valittaminen on kivaa, en sitä kiellä. Varsinkin kun kaikki tuntuu menevän pahimman kautta mönkään. Kengät on läpimärät, takka ei syty vaikka tanssisin sen ympärillä tulentekotanssia perse paljaana tai kun vauva vaan huutaa naama punasena ja me ollaan niin väsyneitä että kävellään seiniä päin. Silloin suon itselleni kunnon räpiköinnin ja usein kaiken manaaminen jopa helpottaa oloa, niin että lopulta vain naurattaa. Parempi mun mielestä sekä itkeä että nauraa kuin pelkästään itkeä.

Kaikista negaationvälttelyistä huolimatta mua on alkanut korpeamaan pari asiaa. Erityisesti nää asiat nousee esiin nettikeskusteluissa, ja koska en osaa tuota facebookkirähjäämisen jaloa taitoa, tuon sanaseni sanottavaksi tässä. 

Keskustelun aihe: Sukupuolineuraali kasvatus. Nykyään tuntuu, että osa ihmisistä haluavaa välttämättä käsittää tämän aiheen niin, että punavihersuvakkihomoilla on nyt suuri missio saada häivytettyä sukupuolet ja niiden erot kokonaan pois. Ei saa sanoa poika, ei saa sanoa äiti ja kohta varmaan miehiltä kielletään viiksien kasvatus, ettei naisille tule siitä paha mieli. Itse olen ymmärtänyt sen vain niin, että kukin saa olla tyttö tai poika, mutta että ne kusivehkeet ei välttämättä kerro lapsesta että millainen ihminen siitä kasvaa. Se ei liene keneltäkään mitään pois.

Keskustelun aihe: Vittumaiset vegaanit. Aina tuputtamassa ruokavaliotaan muille ja moralisoimassa tavan ihmisiä lihansyönnistä. Suomessa on elukoilla hyvät olot ja maito miehen tiellä pitää. Sanonpa vain, että omien empiiristen tutkimusteni perusteella vajaan kahden vuoden ajalta se ruokavaliosta russuttaminen harvoin lähtee käyntiin vegaanin aloitteesta. Vegaaneille vittuilu sen sijaan tuntuu olevan hyväksyttyä koko kansan huvia, mikä nyt ei itseäni haittaa niin kauan kun hommat sujuu suunnilleen hyvässä hengessä. Mielelläni annan vinkkejä ihmiselle joka niistä on oikeasti kiinnostunut. Toki vittumaisiakin vegaaneita löytyy, ihan samalla tavalla kuin muistakin ihmislajeista.

Keskustelun aihe: Kasvissyönti yleisesti. Monesti olen kuullut viattomia kysymyksiä ns. lihankorvikkeista. Että minkä takia kasvistuotteiden pitää näyttää ja maistua ihan lihalta, eihän se nyt ole mitään kasvissyöntiä jos kerran lihaa tekee mieli. Minä olen ajatellut sen niin, että onhan se joka tapauksessa lihantuotannosta pois se yksi Härkis-paketti tai soijanakki. Itse olen kasvissyöjä lähinnä ympäristöllisistä syistä, tokihan ekstrana tulee se, etten haluaisi syödä älyllisesti kolmevuotiaan lapsen tasolla olevaa sikaakaan. Kiloon naudanlihaa kuluu kuitenkin 130000 litraa vettä, samaan aikaan kun sama määrä linssejä tai herneitä hurjat 50l. Siinä on melko vissi ero, valmistettiin se hernerouhe sitten jauhelihamaiseksi tai ei.

Keskustelun aihe: Sudet. Susi nähty juoksevan tien yli, vittuku mulla jäi haulikko himaan. Hengiltä kapiset olennot syömästä meidän pilttejä. Onkos tullut luettua vähän liikaa Isoa pahaa sutta? Kuinkahan monta todistettua ihmisentappoa on todistettavasti suden aikaansaannosta Suomessa? Kyllä me ihmiset ollaan semmoinen luomakunnan kruunu, ettei meidän kanssa mahdu täällä mahdu elämään sitten millään. Sitten kaadetaan vielä vähän lisää metsää ja ihmetellään miksi sudet ja muut suurpedot ilmestyvät nuohoamaan meidän takapihoja. Jätetään nyt sitten vielä se tyttären rakas puudelimuffe sinne narun päähän houkutteeksi. Huoh.

Keskustelun aihe: Feminismi. Nykyään inhottaa myöntää olevansa feministi. Jostain syystä sana on leimattu huonolla kalskahduksella huutavista femakoista ja miesvihaajista. Koen silti olevani feministi, kun kannatan tasa-arvoa molemmin puolin. Minusta intin pitäisi olla vapaaehtoinen (tai sitten pakollinen) kaikille, sukupuoleen katsomatta. Isyysasiat ovat aivan retuperällä verrattuna äitien oikeuksiin. Ilmeisesti siihen on kuitenkin tulossa äitiyslain ohella muutoksia parempaan suuntaan. Siitäkin huolimatta olen täysin #metoo kampanjan puolella, eikä se ole mielestäni yhtään hössötystä tai ylireagointia. Maailma kaipaa asennemuutoksia, niin että kaikilla olisi hyvä olla.

Olkoon tässä nyt tällä erää. Sanokaa sitten vaikka femakkokettutyttölepakoks, mutta se on sen arvoista. Kylläpä helpotti. Rauhaa tyypit !

http://www.fao.org/docrep/018/i3437e/i3437e.pdf

Jotkut tiet kuljettavat meitä läpi vehreiden metsien ja maalaisidyllien. Talvella metsät näyttävät hiljaisilta ja kuolleilta auton huuruisesta ikkunasta katseltuna. Kesällä nuo ihmeitä pursuavat puustoiset keitaat uhkuvat voimaa ja runsautta, aivan kuin ne kutsuisivat pahaa-aavistamattomia ohikulkijoita upottamaan kasvonsa sammalmättääseen. Kujeileva maalaistie mutkittelee läpi pikkukylien, tien varrella näkyy vuodenajasta riippuen kotien ikkunoista kotoisasti loimotteleva lämpö tai trampoliinilla pomppivien ihmislasten riemu. Kiherrellen se sujahtaa ohi kyläkauppojen, jotka kesän tullen ne heräävät eloon muistuttamaan ihmisiä yhteisöllisyyden, perinteiden ja Juice Leskisen tärkeydestä.

Toista ovat suoraviivaiset moottoritiet. Ihmiset paahtavat eteenpäin omissa yksittäisissä kuplissaan, pitävät kanssakulkijoita vain automerkkeinä. Toinen on mulkkuakin mulkumpi Audikuski, toinen taas hidasteleva tientuke pikkupösöllään. Mutkat on pistetty kirjaimellisesti suoriksi, jotta kiireiset ihmiset pääsevät handsfree tai kännykkä korvillaan töihinsä tai koteihinsa, minuuttiakaan tuhlaamatta. Niiden ainoa elämäntehtävä on saada ihmisten paikasta toiseen liikkuminen mahdollisimman sutjakaksi, mistään muusta hittojakaan välittämättä. Mutta mikäs minä olen heitä soimaamaan, kukin eläköön kuten tahtoo.

Toisinaan taas mietin millaisia tarinoita vanhoilla kinttupoluilla olisi kerrottavanaan. Muistoja siitä kuinka aikaa sitten kuollut isomummomme on hakenut maitokärryillä vettä, virttyneet virsut jaloissaan sinnitellen. Pohtien kuinka taitaa olla tulossa vähäluminen talvi, kun on ollut niin vähän pihlajanmarjoja. Tai siitä kun viikko sitten hirvi asteli polulla ylväin askelin, mitä lie mielessään ollut. Tärkeitä hirvien asioita kenties, ehkä se muisteli tuohtuneena kohtaamistaan jäkälällä makoilevan maailmanrakastajan kanssa. Eihän viisainkaan hirvi toki osaa pitkätukkaista hippipoikaa erottaa metsästäjästä.

Jokaisella tiellä ja kinttupolulla on omat käännekohtansa. Mikään ei voi pysyä samanlaisena ikuisesti. En minä, et sinä, eikä tasaisesti jyrisevä moottoritiekään jaksa jyristä samalla pöyhkeydellään maailman ääriin asti. Lapissa se kutistuu tavalliseksi valtatieksi. Pitäähän sen päästä ketterästi kiipeilemään viimeistään pohjoisen erämaan vuoristoissa. Auton nokka kohti valkoisia pilviä, mutkitellen alas ja vuorenrinnettä eteenpäin vipeltäen, pakahduttavan jylhät maisemat matkantekoa kuvittaen. Lopulta Nordkappin liepeillä joutuen jäämeren nielaisemaksi hyiseen syleilyynsä. Kaikista niistä kilometreistä ja yhden pysähdyksen taktiikoista jää lopulta käteen vain matkamuistomyymälä ja kalliota ahnaana haukkovat tyrskyt.

Tie voi viedä sinut minne vain jos et ole varuillasi, sen tiesi aikoinaan jo Bilbo Reppuli kun Gandalfin matkaan läksi. Jos ei pidä varaansa niin voi joutua vaikka tienhaaraan, suurten päätösten eteen. Jos menet oikealle, vastaasti saattaa tulla hölmöntyhmä peikkolauma. Tai sitten sinua odottaa siellä nirvanallinen valaistuminen ja ymmärrät viimein kuinka lähellä olet värähtelevää alkulähdettäsi. Itse en sitä pitäisi niinkään vaarallisena asiana, niin kauan kuin tienhaara alkaa pienellä alkukirjaimella. Raimo ”TH” Tienhaarasta sen sijaan pysyisin mielelläni niin kaukana kuin mahdollista, etten vain minäkin joudu tutustumaan henkilökohtaisella tasolla keskusrikospoliisin kykyihin onnistua todistajansuojeluohjelmassa.

Mutta miten ne sitten minua ovat muuttaneet? Esimerkiksi eron en usko muuttaneen minua ulkopuolelta mitenkään. Pääni sisällä muutoksia on toki ollut, näin vuosien jälkeen sen ehkä näkee selvemmin kuin silloin. Minusta tuli ehkä sallivampi itseäni kohtaan. Mietin asioita ensisijaisesti itseni kannalta, enkä mieti niin voimakkaasti mitä ulkopuoliset ihmiset minusta ajattelevat. Opin myös, että olen vastuussa omista teoistani. Se miltä minusta tuntuu ei ole riippuvainen kenestäkään muusta kuin minusta. Siinä minulla on vielä opeteltavaa ja välillä se on helvetin vaikeata muistaa, mutta luulen takavuosien kokemuksen toimineen melkoisena ponnahduslautana eteenpäin.

Lapsen saamisen aiheuttamaa muutosta itsessäni on ehkä vaikeampi tunnistaa, sillä en ole vieläkään oikein sopeutunut tilanteeseen. On vielä niin paljon opeteltavaa. Muistan kuitenkin lapsettoman näkökulman aiheeseen. Pelkäsin aina sitä kuinka paljon lapsen saaminen muuttaa tuttaviani, saatoin jopa jännittää yhteyden ottamista vauvaperheisiin. Uskallanko laittaa viestiä jos vauva herää, pitääkö vauvasta sanoa että hän vai tuo, olenko pitänyt vauvaa nyt liian kauan sylissä ja uskallanko heittää vanhoja kunnon saatanaperkele666vittu-vitsejä?

Pulma on todellinen. Lopputulos on kuitenkin aina ollut se, että olen hermoillut turhaan. Pahimpien hormonipöllyjen ja kaoottisen alkuhermoilun alta on joka kerralla kuoriutunut se sama häiriintyneen huumorintajun omaava rakas toveri, vaikkakin ihmisenalku kainalossaan ja mahdollisesti vastuuntuntoisempana versiona. Eli kyllä se muuttaa ihmistä, samalla kun se ei muuta ihmistä. Yksinkertaisen monimutkaista.

Mutta mitä ne asiat sitten ovat mitkä ovat minua eniten muuttaneet? Tulin lopulta siihen tulokseen, että lähimenneisyydesta isoin asia on ollut alan vaihtaminen. Se muutti olomuotoni kertaheitolla harmaudesta kirkkauteen, pitkästä aikaa näin itseni ja ympäröivän maailman aivan eri tavalla kuin ennen. Siitä olen tosin kirjoittanut niin paljon, että jätän tämän nyt vain tähän. Jos aihe kiinnostaa, siitä voi lukea vanhemmista postauksistani. Varmasti myös vauvapötkäle on muuttanut minua ja tulee vielä moneen kertaan myllertämään kaiken aivan ylösalaisin. En vain itse osaa nähdä sitä vielä, enkä välttämättä edes halua ajatella asiaa sen syväluotaavammin. Sen aika ei ole vielä.

Uskon myös, että eräs ryyppyreissu Aussie bariin muutti paljon elämäni kulusta ja lopulta myös minusta, vaikken sitä silloin vielä arvannutkaan. Rakkaan kaljani kanssa temmeltäessäni kohtasin diskovalojen välkkeessä erään tangolla roikkuvan hävyttömän hupakon, jonka silmistä en päässyt irti vaikka kuinka yritin pyristellä. Viimeistään kun tuo öinen viettelijä istui syliini, pussasi ja vei kotiinsa, tiesin että olen mennyttä kalua. Tuossa se hämyisten baarien tummasilmäinen saalistajatar nyt istuu sohvalla kauniinpana kuin koskaan, meidän vauva sylissään.

Kaikista näistä sattumuksista ja suurista elämänmuutoksista huolimatta mä oon se sama vekara joka istui parikymmentä vuotta sitten risumajassa ja mietti että sitten kun oon lukioikänen niin oon jo ihan aikuinen. Voi kumpa olisi pieni ihminen tiennyt, etten edes mene lukioon. Ehkä sen takia tunnen itseni ihan kakaraksi vieläkin. Toisaalta, ehkä juuri lapsenomaisuus on parhaimpia puoliani. Tiedä häntä.