Olemme eläneet nyt kuutisen päivää vuotta 2018. Tuntuuko erilaiselta? No eipä juurikaan. Sama pää kesät talvet. Tuntuu, että vuodet ovat kohdallani noudattaneet aikalailla samaa kaavaa. Talvella nuupahdan ja ehkä jopa hieman ahdistun siitä, että loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut. Keväällä saan ihmeellisen motivaatiopuuskan. Teen jonkun elämänmuutoksen, ehkä aloitan uudessa työpaikassa tai alan opiskelemaan uutta alaa. Kesällä olen elämäni kunnossa, unelmoiden puuskutan menemään ja juhlistan mielessäni loistavaa valintaa.


Syksy menee samalla innolla, vaikkakin pienten romahdusten siivittämänä. Muistan melankolian olevan tiiviisti minussa, mutta syksyllä osaan vielä arvostaa sitä. Saan ammennettua siitä voimaa ja ehkä jopa arvostankin sitä puolta itsestäni. Alkutalvella melankolia haukkaa vielä isomman osan ja siitä ahdistuen hiivin pesäkoloni yksinäisyyteen makaamaan raatona lattialla. Sitten tammi-helmikuun vaihteilla koen yhtäkkiä valaistuksen. Olen vain ihminen! Ainahan voin lohduttautua ihmisen luontaisella sisäänkoodatulla rytmillä. Kesällä touhutaan ja talvella säästellään energiaa. Se onkin vain luonnollinen elämänsykli.


Oikeastaan ihmisen luontainen rytmi on jännä juttu. Johtuukohan nykyihmisten kummalliset ongelmat siitä, etteivät he kunnioita hyväksi opittuja (ja osin pakon sanelemia) tapoja? Onko aina kaupasta saatavilla olevat hyödykkeet ja ilmassa leijuvat valosaasteet huijanneet ihmisraukkaa luulemaan, että talvellakin pitää jaksaa elää samalla intensiteetillä kuin valoisaan aikaan. Onko ennen tunnettu lainkaan sanaa kaamosmasennus? Onko ollut vain luonnollista, että kylän väki on käpertynyt seiniensä suojiin ja vältellyt ihmiskontakteja? Nykymaailmassa ei ole tilaa rauhoittumiselle ja latautumiselle. Ennen on ollut pakko hengähtää vuoden pimeimpään aikaan. Silloin on nautiskeltu kesän saavutuksista ja suunniteltu seuraavaa satokautta.


En halua missään nimessä vähätellä masennusta ja kaamosta. Itsekin niistä koen kärsiväni melko voimakkaastikin. Erityisesti pahimpaan aikaan, kun en ymmärrä mistä moinen johtuu. Tuntuu että kaikki vain kaatuu päälle ja junnaan paikallani elämässä. Iän myötä olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että tiedän millä saan pahimpia oireita lievitettyä. Minulla toimii luontaisvalmisteet ja kirkasvalolamppu. Toisilla toimii ehkä muut jutut. Yksi asia kaikilla meillä kaamosoireista kärsivillä on kuitenkin yhteistä – meidän kehomme yrittää viestittää meille, että nyt pitäisi levähtää.


Elämästä pitäisi pystyä nauttimaan. Tällaisina aikoina se kuitenkin tuntuu erityisen vaikealta. Ulkona on kylmää ja märkää. Väsyttää, mutta rahaa pitää tahkota kävi miten kävi. Viikonloput menevät rällätessä, ja sitten onkin serotoniinitasot taas alkutekijöissään kun on tavoiteltu hetken aikaa huumaavalta tuntuvaa nousuhumalaa. Tiedän mistä puhun, niin olen itsekin tehnyt vuosikaudet. Osa minusta on aina valmis tekemään niin nytkin. Nykyään en vain kestä laskuhumalaa enkä kohmeloa. Se saa minut aina niin pohjattoman surulliseksi. Niinpä olen hieman ruvennut välttelemään sellaisia tilanteita joissa minun on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä.


Kuka puhuu? Olenko se sama onnellinen ihminen joka täällä on kirjoitellut puolisen vuotta? Taidan olla. Minussa kun vaan on kaksi puolta. Olen ääripäiden ihminen, minulla ei taida olla mitään luonnollisia välimuotoja. Joku voisi väittää hulluksi, mutta itse lohdutan itseäni kutsumalla itseäni vain tuulella meneväksi. Nautin siitä, kun olen hyvällä tuulella ja onneni tuntuu pursuavan äyräiden yli. Hymyilen maailmalle, ja maailma hymyilee minulle tarjoten parastaan. Naiset ovat kauniita ja uramahdollisuuksia pulpahtelee kuin sieniä sateella. Toisaalta, se toinen puoli onkin sitten hieman hankalampi käsitellä. Kaikki tuntuu romahtavan juuri silloin ja mikään ei tunnu oikealta.


Joskus olen ollut hieman huolissani itsestäni tuon piirteen vuoksi. Kunnes lopulta ymmärsin noudattavani selkeää sykliä. Kesällä minulla menee lujaa, ja talvella nuupahdan. Se kuulostaakin lopulta aika järkeenkäypältä ja loogiselta. Ehkä minä sittenkin vain koen ihmisen luontaisen rytmin hieman voimakkaammin kuin muut. Mikäs sen riemastuttavampi keksintö. Minulla vain ilmeisesti sattuu olemaan hieman alkukantaisemmat vaistot kuin muilla.


Tosiaan, kuten sanoin, nykymaailmaan ei ihmisen luontainen rytmi oikein sovi. Elämänrytmi on kiihkeä ja sinne ei mahdu talvirauhaa. Onhan se toisaalta ihan ymmärrettävääkin, esimerkiksi hoitolaitokset ja kaupan ala eivät nuku hetkeäkään. Ei vanhustenhoito voi julistaa rauhoittumista talveksi. Mummojen on saatava puhdasta päälle pimeään aikaankin. Kaupan alallakin se voisi vaatia suuria muutoksia, jotka tavan ihmiselle saattavat kuulostaa ankeilta ja brutaaleiltakin. Uskaltaisin silti väittää, ettei aina tarvitsisi olla kaikkea saatavilla. Huolimatta siitä, että kaikki-mulle-heti-nyt sukupolvi niin vaatisikin.


Eläimetkin vaipuvat talvihorrokseen. Mikseivät ihmisetkin voisi? Tekisi vain pakolliset, eikä yritä pakottaa itseään epämääräiseen ja epäluonnolliseen vipellykseen. Toisaalta liikkeessä pysyminen saattaa myös helpottaa joitakin ihmisiä. Mutta milloin he lepäävät? Toisaalta mitä se minulle kuuluu. Muut lepäävät silloin kuin heille sopii ja he haluavat. En minä halua ketään komentaa lepäämään. Haluan vain tuoda esille, että ihmisten tulisi olla itselleen armollisempia. Sallia väsymys ja antaa itsensä huokaista. Kuunnella mitä se oma keho yrittää sinulle viestittää. Minun ainakin pitää rauhoittua nyt. Annan itselleni siihen luvan, en onneksi tarvi sitä keneltäkään muulta.