Ajoittain on pakko aloittaa hommat alusta löytääkseen oman kinttupolkunsa. Vaikka mä en voi sanoa katuvani mitään, niin musta tuntuu että oon lipunut vain helpoimman kautta koko elämäni. Lopulta olin joku jota en tunnistanut enää itsekseni. En nähnyt mitään määränpäätä, en mitään mitä kohti pyrkiä. Kävin töissä vittuuntuneena, puhuin kuinka pitäisi ottaa loparit ja tehdä elämällään jotain fiksua. Puhuin, puhuin ja vittu vielä kerran puhuin. En tiedä mikä sai mut junnaamaan päivästä toiseen samassa tilanteessa.


Kuten sanoin, en kuitenkaan kadu mitään. Hoitsukouluaika oli siisteintä mitä olin ikinä kokenut, ja en tajua tähän päivään mennessä miten edes pääsin sinne sisään. Ei sillä, että meistä monikaan olisi ollut kovin mallikelpoinen tuleva hoitsulan hengetär niihin aikoihin. Kyllä ei yksikään omainen olisi päästänyt läheistään meidän kaltasten hulivilien hoidettavaksi. Me dokailtiin välillä kesken koulupäivien, pidettiin bileitä, oksennettiin, löydettiin samoja aaltopituuksia ja kaikenlisäks osa niistä ihmissuhteista on hengissä ja pihisee vielä näinäkin päivinä. Perkele mä kuulostan vanhalta kun sanon näin, mutta totta se on.


Kouluvuodet huipentuivat siihen kun otin puoli vuotta omaa aikaa koulusta, jalkautuakseni päihde- ja mielenterveysjuttuihin omien kokemusten kautta. Taisin kertoa tuon perimmäisen syyn opettajillekin. Tutkintotodistuksen sain kuitekin, ehkä säälistä tai kenties henkilökunta halus vaan mun lärvistä eroon. Oli miten oli, ne tuntui kuitenkin aina jollain tapaa symppaavan mua.


Töitäkin löytyi melko helposti. Jotenkin jalat kulkivat vanhustenhoidosta vanhustenhoitoon ja lopulta myös kehitysvammapuolelle piipahtamaan. Jokaisesta pidempiaikaisesta työpaikasta oon jollain tavalla tykännyt, hoitoalalla on ihan vitusti hauskoja tyyppejä. Jotenkin se ehkä viehättää, että ne ei kavahda paskajuttuja, huumori on ihan vitun synkkää välillä ja se että ne ei paljasta parhaimpia puoliaan kaikille. Mutta kyllä rakki rakin tunnistaa. Se sai ehkä jäämään, vaikka tässä kohtaa jo ehkä huomaa, että kun puhun hoitsuista niin sanon ne enkä me.


Jossain kohtaa oli vain pakko hypätä pois. Ihan oman itsensä takia. Mua kun ei henkilökohtaisesti mikään sido kyseiseen ammatti-identiteettiin. Mulla ei ole intohimoa kehittää itseäni sillä saralla, ei mielenkiintoa opiskella aiheesta enää yhtikäs mitään. Tiedän olleeni hyvä työssäni, mutta ilman itsensä kehittämisen paloa ei ripeistä otteista tai mummojen kanssa resonoinnista ole paljoa hyötyä. Ja se ei tarkoita muuta kuin alusta aloittamista.


Ensimmäinen puoli vuotta luonto- ja ympäristöalaa takana. Motivaatio on kova ja oon mä ehkä oppinutkin jotain. Mä haluan näyttää meidän lapselle sellaisen esimerkin, että välillä pitää luottaa itseensä ja mennä fiilis edellä. Taas tätä kliseistä paskaa, mutta sanonpa silti: nyt on vaan helpompi hengittää.