keskiviikko, 24. tammikuu 2018

Silittääkö luonnonsuojelijat sua vastakarvaan?

On ollut mielenkiintoista huomata kuinka paljon ihmisten reaktiot vaihtelevat kun heille kertoo nykyisistä urasuunnitelmistani. Suurin osa tyypeistä on aidosti kiinnostuneita siitä, mitä mä rupean duunailemaan tulevaisuudessa. Monet kehuu kuinka rohkeaa on vaihtaa alaa aivan päinvastaiseen kuin mitä on opiskellut. Propseja tipahtelee myös unelmien seuraamisesta ja siitä, kuinka paljon oon muuttunut viime vuoden aikana. Musta kuulemma näkee jo kauas, että oon tyytyväinen päätökseeni.


Toisaalta ihmisten reaktiot vaihtelevat hurjasti. Vastaan on myös tullut tyyppejä, joille uravalintani ei selkeästi ole omaan mielenlaatuun sopiva. Harvoin he sitä suoraan sanovat, mutta sen kuulee kyllä äänensävystä. Ai ooksä sit semmonen susiensuojelija. Kuka tommosia sitten oikein palkkaa, kunnat vai? Tai niinkuin eilen eräs entinen työkaverini kysyi; valitsitko tarkoituksella mahdollisimman helpon alan?


Siitä tiedän olevani oikealla tiellä, että sarkastiset kommentit ja suoratkaan vittuilut eivät hetkauta mua suuntaan tai toiseen. Nimittäin joo, kyllä mä olen semmoinen susiensuojelija, huolimatta siitä että sä ehkä et ole. Kestän sen, että joku on eri mieltä mun kanssani. Ei mua hetkauta henkilökohtaisella tasolla, että sä haluat hakata kaikki suden näköisetkin otukset pesäpallomailalla paskaksi. Tai se, että et ole kuullut sanaa kohtuutalous. Tai se, että sä et lajittele sun roskia.


Mutta viimeisin kommentti helposta alasta hieman kieltämättä ihmetytti. Eikö juuri se, että mun habitukseni nostaa niin voimakkaita vastareaktioita, kerro että ala ei ehkä ole maailman helpoin. Ihan tällein pienenä välikysymyksenä haluan kysyä, että onko aikuisten ihmisten asenteisiin vaikuttaminen oikeasti helppoa?


Jos joku keksii jonkun helpon tavan niin saa hihkaista mulle. Vaikka keskellä yötä. Nimittäin mun mielestäni siinä se vaikeus vasta alkaa. On perin helppoa päättää itsensä puolesta, vaikka päätös kuulostaakin jonkinasteiselta luopumiselta. Siltä, että joutuu heittämään hyvästit mukavuudelle ja yltäkylläisyydessä elämiselle. Tuntuuko musta siltä? Ei. Olenko onnistunut täydellisesti? En. Mutta mun mielestä tärkeintä on, että edes yrittää. Kaikki muutokset tapahtuu pienin askelin. Mutta sanoppa se kenelle tahansa normityypille, joka mielummin sulkee korvansa kaiken maailman ekologisille selkärepuille ja MIPS-indikaattoreille. 


On aika vaikeaa havahtua, kun ympäristö yrittää tuputtaa päinvastaista. KULUTA LISÄÄ! TARVIT TÄMÄN! SYNTYVYYS KASVUUN! NUSSITTUNA NUKUT PAREMMIN! SYÖ MINKÄ JAKSAT MUTTA OSTA SILTI NÄMÄ LAIHDUTUSKALSARIT, KOSKA ET OLE IKINÄ SOPIVA! Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Yleinen asenne kun ainakin vielä on mitä on. Miten sitten voi ikinä saada mihinkään väliin istutettua sellaisen pienen pienen siemenen, joka jossain mielen ja tekosyiden syövereissä jonain kauniina päivänä alkaa itää ja ehkä tuottaa hedelmääkin? Millä keinolla saada tavalliset ihmiset innostumaan luonnonsuojelusta, ja ymmärtämään, että kyseessä ei ole hakkuuaukion reunalla seisominen kyltti kädessä vaan parhaiten homman saisi hoidettua kun aloittaisi omista tekemisistään.


Kun asioita ajattelee tarpeeksi monelta kantilta, alkaa henkeä ahdistaa. Mä nimittäin ymmärrän normityyppejä vallan mainiosti ja osittain olen semmonen itsekin. Ja jos joku tulee mua komentelemaan, paheksumaan tai neuvomaan ennen kuin olen itse kyseenalaistanut toimintaani, kiskaisen käsijarrusta niin että ojentajalihas repeää. Siinä se vaikeus piileekin. Silti huomaan, että kun ihmiset kuulevat että mä olen tuleva ympäristöneuvoja, he alkavat puolustelemaan toimintaansa mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Vaikka en olisi sillä hetkellä edes ajatellut mitään aiheeseen liittyvää. Onko heillä sittenkin huono omatunto jostain? 


Minulle paras keino oli lähestyä asiaa positiivisten mielikuvien kautta. Isku suoraan alitajuntaan. Positiivisuuden kautta olen pyrkinyt asiaa lähestymään myös tulevan työni puolesta. Haluan näyttää, että ollakseen tiedostava ja huolissaan ympäristön tilasta, ei tarvi olla tuputtava tai paasaava hippi tai muita paheksuva ”parempi ihminen”. Voi olla ihan tavan tallaaja vikoineen ja hyvine puolineen, ja tehdä silti fiksuja valintoja. Ehkä sitä kautta saa yleisen ilmapiirinkin muuttumaan mediaa kyseenalaistavampaan suuntaan.


Mikä sinut saisi ajattelemaan näitä asioita? Tai mikä sinut sai ajattelemaan? Oliko se joku tietty hetki tai tilanne, vai kypsyikö aatos kaikessa rauhassa? Mulle itselleni kävi sellainen salamanomainen yllätysvalaistuminen. Ajatus oli ehkä piillyt pääni uumenissa jo hetken aikaa, mutta tajuntaan se iski yllättäen. Mistä se ajatus oli sinne putkahtanut? Kumpa tietäisin. 


Ps. Minulla ei ole mitään hippejä vastaan

lauantai, 13. tammikuu 2018

Kuningasidea eli mahtava inspiraatio! Heureka!

Luulen saaneeni tänään ahaa-elämyksen. Tai pikemminkin uskoisin kokeneeni hiuksianostattavan inspiraation. Työnsin vauvaa rattaissa, koettaen samalla hypnotisoida tämän pieniä silmiä ummistautumaan. Turha luulo, sieltä ne vain napittivat napittamistaan, uhmakas katse vällyjen välistä killittäen. Provosoitumatta tallustelin kaikessa rauhassa eteenpäin raittiista ilmasta ja kuulokkeista pauhaavasta musiikista nauttien, kun yhtäkkiä omat silmäni meinasivat pullahtaa päästä ulos. Heureka! Miksi en ollut tällaisesta asiasta aiemmin kirjoittanut?

 

Keksin erään loistavan näkökulman, johon kukaan ei varmasti ole koskaan näppejään sotkenut. Miten tämä voi olla kaikessa monimutkaisuudessaan näin yksinkertainen? Nyt olisi pakko päästä kirjoittamaan. Päätin roikkua ajatuksenreunassa kuin henkeni hädässä. Kun viimein ihme tapahtui ja lapsonen antoi höyhensaarille rökäletappion, minä pompin vieteriukkona virittämään itkuhälyttimiä oikeille taajuuksille.

 

Ujutin itkuhälyttimen vaivihkaa karjalanpiirakoita veivaavan vaimon takataskuun ja laitoin läppärin tulille olohuoneeseen. Lämmetköön rahassa. Hieroin käsiäni yhteen kuin kärpänen ja hiivin etupihalle tupakalle. Tupakan ajan on hyvä makustella ja viilailla kuningasideoita, niihin ei kannata koskaan rynnätä suin päin. Se on yksi niistä asioista, joita olen elämäni aikana oppinut.

 

Myhäillen polttelin tupakkani rauhassa. Tänään piti kyllä siivota, mutta annettakoon se anteeksi taiteilijasielulleni. Minkäs sille mahtaa kun päähän iskeytyy jotain suurempaa kuin hujan hajan lojuvat minikokoiset villasukat ja kissankarvapölypallot. Ei siinä paljoa muu hetkauta. Juuri poltetun tupakan tuoksuiset sormeni hakeutuivat näppäimistölle ja avasin kirjoitusohjelman.

 

”Ääääää-ää!”

 

Jähmetyin paikalleni. Hikikarpalo kihosi otsalleni välittämättä rambohuivistani. Vavisten kuuntelin kun vaimo meni tarkastamaan tilanteen. Itkuhälyttimestä kuului kahinaa ja puhkumista. Vaimo tuli ulkoa takaisin ja kohautti olkiaan kun katsoin häntä kysyvästi. Mitä tämä tarkoittaa? Onko se hereillä? Kaikesta päätellen tilanne on epävakaa. Itkuhälyttimestä kuului taas kohinaa, mutta kitinä oli tyssännyt kuin seinään. Toivo ei siis ollut vielä menetetty.

 

Viimein pääsisin ryöpyttämään aivoituksiani paperille. Hetken aikaa olin kuin puulla päähän lyötynä. Inspiraatio oli taas hukassa! En enää muistanut sitä ideaa mistä olin vartti sitten ollut niin kiihkoissani. Ilmeisesti minuakin vaivaa imetysdementia, tai sitten muutenkin heikko keskittymiskykyni on nyt tavallista enemmän koetuksella.

 

Tässä kirjoituksessa ei nyt tainnut sitten olla mitään pointtia. Ehkä muistan tuon elämääkin suuremman oivallukseni pian uudestaan. Ainakin toivottavasti. Olisi vain pitänyt heti hyökätä aiheen kimppuun niin ehkä muistaisin nyt tuon menetetyn kuningasideani. 

 

IMG-20160919-WA0013.jpg

lauantai, 6. tammikuu 2018

Nykyaikaisen elämän pimeät dilemmat

Olemme eläneet nyt kuutisen päivää vuotta 2018. Tuntuuko erilaiselta? No eipä juurikaan. Sama pää kesät talvet. Tuntuu, että vuodet ovat kohdallani noudattaneet aikalailla samaa kaavaa. Talvella nuupahdan ja ehkä jopa hieman ahdistun siitä, että loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut. Keväällä saan ihmeellisen motivaatiopuuskan. Teen jonkun elämänmuutoksen, ehkä aloitan uudessa työpaikassa tai alan opiskelemaan uutta alaa. Kesällä olen elämäni kunnossa, unelmoiden puuskutan menemään ja juhlistan mielessäni loistavaa valintaa.


Syksy menee samalla innolla, vaikkakin pienten romahdusten siivittämänä. Muistan melankolian olevan tiiviisti minussa, mutta syksyllä osaan vielä arvostaa sitä. Saan ammennettua siitä voimaa ja ehkä jopa arvostankin sitä puolta itsestäni. Alkutalvella melankolia haukkaa vielä isomman osan ja siitä ahdistuen hiivin pesäkoloni yksinäisyyteen makaamaan raatona lattialla. Sitten tammi-helmikuun vaihteilla koen yhtäkkiä valaistuksen. Olen vain ihminen! Ainahan voin lohduttautua ihmisen luontaisella sisäänkoodatulla rytmillä. Kesällä touhutaan ja talvella säästellään energiaa. Se onkin vain luonnollinen elämänsykli.


Oikeastaan ihmisen luontainen rytmi on jännä juttu. Johtuukohan nykyihmisten kummalliset ongelmat siitä, etteivät he kunnioita hyväksi opittuja (ja osin pakon sanelemia) tapoja? Onko aina kaupasta saatavilla olevat hyödykkeet ja ilmassa leijuvat valosaasteet huijanneet ihmisraukkaa luulemaan, että talvellakin pitää jaksaa elää samalla intensiteetillä kuin valoisaan aikaan. Onko ennen tunnettu lainkaan sanaa kaamosmasennus? Onko ollut vain luonnollista, että kylän väki on käpertynyt seiniensä suojiin ja vältellyt ihmiskontakteja? Nykymaailmassa ei ole tilaa rauhoittumiselle ja latautumiselle. Ennen on ollut pakko hengähtää vuoden pimeimpään aikaan. Silloin on nautiskeltu kesän saavutuksista ja suunniteltu seuraavaa satokautta.


En halua missään nimessä vähätellä masennusta ja kaamosta. Itsekin niistä koen kärsiväni melko voimakkaastikin. Erityisesti pahimpaan aikaan, kun en ymmärrä mistä moinen johtuu. Tuntuu että kaikki vain kaatuu päälle ja junnaan paikallani elämässä. Iän myötä olen oppinut tuntemaan itseäni sen verran, että tiedän millä saan pahimpia oireita lievitettyä. Minulla toimii luontaisvalmisteet ja kirkasvalolamppu. Toisilla toimii ehkä muut jutut. Yksi asia kaikilla meillä kaamosoireista kärsivillä on kuitenkin yhteistä – meidän kehomme yrittää viestittää meille, että nyt pitäisi levähtää.


Elämästä pitäisi pystyä nauttimaan. Tällaisina aikoina se kuitenkin tuntuu erityisen vaikealta. Ulkona on kylmää ja märkää. Väsyttää, mutta rahaa pitää tahkota kävi miten kävi. Viikonloput menevät rällätessä, ja sitten onkin serotoniinitasot taas alkutekijöissään kun on tavoiteltu hetken aikaa huumaavalta tuntuvaa nousuhumalaa. Tiedän mistä puhun, niin olen itsekin tehnyt vuosikaudet. Osa minusta on aina valmis tekemään niin nytkin. Nykyään en vain kestä laskuhumalaa enkä kohmeloa. Se saa minut aina niin pohjattoman surulliseksi. Niinpä olen hieman ruvennut välttelemään sellaisia tilanteita joissa minun on vaikea nähdä valoa tunnelin päässä.


Kuka puhuu? Olenko se sama onnellinen ihminen joka täällä on kirjoitellut puolisen vuotta? Taidan olla. Minussa kun vaan on kaksi puolta. Olen ääripäiden ihminen, minulla ei taida olla mitään luonnollisia välimuotoja. Joku voisi väittää hulluksi, mutta itse lohdutan itseäni kutsumalla itseäni vain tuulella meneväksi. Nautin siitä, kun olen hyvällä tuulella ja onneni tuntuu pursuavan äyräiden yli. Hymyilen maailmalle, ja maailma hymyilee minulle tarjoten parastaan. Naiset ovat kauniita ja uramahdollisuuksia pulpahtelee kuin sieniä sateella. Toisaalta, se toinen puoli onkin sitten hieman hankalampi käsitellä. Kaikki tuntuu romahtavan juuri silloin ja mikään ei tunnu oikealta.


Joskus olen ollut hieman huolissani itsestäni tuon piirteen vuoksi. Kunnes lopulta ymmärsin noudattavani selkeää sykliä. Kesällä minulla menee lujaa, ja talvella nuupahdan. Se kuulostaakin lopulta aika järkeenkäypältä ja loogiselta. Ehkä minä sittenkin vain koen ihmisen luontaisen rytmin hieman voimakkaammin kuin muut. Mikäs sen riemastuttavampi keksintö. Minulla vain ilmeisesti sattuu olemaan hieman alkukantaisemmat vaistot kuin muilla.


Tosiaan, kuten sanoin, nykymaailmaan ei ihmisen luontainen rytmi oikein sovi. Elämänrytmi on kiihkeä ja sinne ei mahdu talvirauhaa. Onhan se toisaalta ihan ymmärrettävääkin, esimerkiksi hoitolaitokset ja kaupan ala eivät nuku hetkeäkään. Ei vanhustenhoito voi julistaa rauhoittumista talveksi. Mummojen on saatava puhdasta päälle pimeään aikaankin. Kaupan alallakin se voisi vaatia suuria muutoksia, jotka tavan ihmiselle saattavat kuulostaa ankeilta ja brutaaleiltakin. Uskaltaisin silti väittää, ettei aina tarvitsisi olla kaikkea saatavilla. Huolimatta siitä, että kaikki-mulle-heti-nyt sukupolvi niin vaatisikin.


Eläimetkin vaipuvat talvihorrokseen. Mikseivät ihmisetkin voisi? Tekisi vain pakolliset, eikä yritä pakottaa itseään epämääräiseen ja epäluonnolliseen vipellykseen. Toisaalta liikkeessä pysyminen saattaa myös helpottaa joitakin ihmisiä. Mutta milloin he lepäävät? Toisaalta mitä se minulle kuuluu. Muut lepäävät silloin kuin heille sopii ja he haluavat. En minä halua ketään komentaa lepäämään. Haluan vain tuoda esille, että ihmisten tulisi olla itselleen armollisempia. Sallia väsymys ja antaa itsensä huokaista. Kuunnella mitä se oma keho yrittää sinulle viestittää. Minun ainakin pitää rauhoittua nyt. Annan itselleni siihen luvan, en onneksi tarvi sitä keneltäkään muulta. 


lauantai, 30. joulukuu 2017

Vuosikatsaus: 2017

IHMISSUHTEET:

 

1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?

- Nojoo. Ja onneks pari vanhaakin jääny roikkuun. Tän vuoden aikana on tullut jotenkin paljon uutta näkökulmaa ja arvostusta kauan elämässä olleisiin tyyppeihin. Hienoja jälleenkohtaamisia.

 

2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?

- Joo! Onneks oonkin. Sen takia varmaan saanu uusia tovereitakin. Oon vähän laajentanut eri reviirille. Oon myös muuttanu takasin Orivedelle. Jos sen oisin tienny viis vuotta sitten nii oisin varmaa hypänny jostain aika korkeelta. Sit ollaan hankittu lapsi. Oon myös kirjottanu määrätietosemmin kun varmaan ikinä! Oon tehny aika paljon kaikkee uutta ja uusvanhaa tänä vuonna.

 

3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?

- Kyyl, ja naimisissaki ollu. Uskokaa tai älkää.

 

4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?

- No tottakai toi Viiman pulpahtaminen maailmaan oli parasta, kaikessa brutaaliudessaan. Paljon onnentunteita on herättänyt myös alan vaihto. Hienoja luontokokemuksia ja itsensä löytämistä.

 

5. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?

- En mä oikein harrasta riitelyä. Erimielisyyksiä on ollu, vaikka tosi vähän niitäkin.

 

6. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?

- Niin ne väittää. Ite tosin oon sitä mieltä, että sama tonttu mä oon ku aina ennenkin. Vähän ehkä eri paketissa.

 

7. Oletko lihonnut?

- En oo varma. Tuskin paljoo ainakaan kun ei oo tarvinu hankkia uusia vaatteita. Lihakset vaan kasvanu niimmaan perkeleesti!

 

8. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?

- Pitäsköhä äkkiä mennä hankkimaan, kun ei ainakaan tuu mieleen. Tässä asiassa oon ehkä muuttunu ku en jatkuvasti oo lentämässä baareista ulos.

 

9. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?

- En oo varmaan koskaan ollu!

 

10. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?

- Oon! Tommosen kompassin kämmenselkään niin en ainakaan mee hukkaan. Vähän oon korvaakin venytelly aikani kuluks.

 

 

TURHANPÄIVÄINEN ÄLYKKYYS:

 

1. Kuka oli paras uusi tuttavuus?

- Vimpula tottakai!

 

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

- No yks semmonen vaimo tekas meille yhen semmosen pikkuihmisen.

 

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

- Eihän mulla ole läheisiä.

 

5. Missä maissa kävit?

- Latviassa ja Virossa ja Ruottissa ja melkein vahingossa ajettiin Venäjälle. Lasketaanks Teisko? Unissani mä seikkailen paljon Amsterdamissa. Sinne varmaan pitäis mennä uudestaan, mutta tänä vuonna tuskin enään kerkiän. Josko sitten ens vuosikatsaukseen 2018 voisin sanoo et käytiin sielläkin.

 

6. Mitä haluaisit vuodelta 2018 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2017?

- No mutta mullahan onnistuu kaikki. Paitsi sikspäkin voisin ottaa ja yhen talon. Ja vitun ison pakastimen!

 

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2011?

- Eiköhän se ole se 2.10 nyt kuitenkin. Sitä ei paree unohtaa.

 

8. Vuoden suurin saavutuksesi?

- Lopetin hoitsuilun! Oon puhunu siitä vuosikaudet ja viimein tein sen. Ja aiettä, kyllä maar tuntuu hyvältä. Uudet tuulet kutittelee lempeesti kuviteltuja selkäkarvoja.

 

9. ...ja suurin epäonnistuminen?

- Ei kai täs mitää suurempia epäonnistumisia ole ollu. Kai niilläkin joku merkitys on. Okei no se harmittaa että koitettiin kasvattaa kessua Koivuniemessä, mutta se vähän epäonnistu. Ens vuonna uus yritys.

 

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

- Musta tuntuu että kaikki parhaat asiat oon saanu jostain! Ei tuu mielee mitää yksittäistä ostosta. No jos jotain täytyy sanoo niin vauvan turvaistuin on ollu aika käytännöllinen.

 

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

- KIITOSkiitosKIITOSta vaan kaikille jotka kokee jääneensä ilman!

 

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

- Mustikan kun se yritti hiippailla pihalle salamyhkäsesti äsken. Vaikka tuskimpa se kauheen kauas menis vaikka ois onnistunutkin.

 

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

- Varmaan kaikkeen turmiolliseen. Vuokraan ja bensaan? Löytötexin vihkoihin ja kirppikseltä ostettuihin kaikenmaailman ryysyihi. Tupakkiin. Ja kyl mulle vielä kaljakin maistuu, ei hätää.

 

15. Mistä innostuit eniten?

- Seikkailemisesta! Uudesta urasta! Tulevaisuudesta!

 

16. Vuoden 2017 ihmiset?

- En mä rupee nimeemään ketään. Millä tavalla vuoden ihmiset? Mulle vai? Miks tähän ei saa laittaa kissoja? Niin paljon kysymyksiä mutta vähän vastauksia.

 

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

- Tähän aikaan vuodesta mä oon aina vähän vaisu ja melankolinen. Mutta nyt oon ollu tässä tilanteessa sen verran monta kertaa, että luotan siihen että täältä vielä noustaan.

 

18. Lihavampi vai laihempi?

- Tätä kaiketi kysyttiin jo. Miks se ny niin kiinnostelee?

 

19. Rikkaampi vai köyhempi?

- Köyhempi terveisin opiskelija. Mutta aikalailla yhtä paljon käteen jää. Täällä maalla kun ei ole niin paljoa houkuttimia kun tuolla kaupungissa.

 

20. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

- Oon pyrkiny tekeen kaikkee sitä niin ei tarvis sitten itkee tämmösiin galluppeihin.

 

21. ...entä vähemmän?

- Sama vastaus kun edelliseeen.

 

22. Miten vietit joulun?

- Ekaa kertaa kokonaan vapailla! Oli aika outoo. Aatto oltiin kotona, joulupäivä mun porukoilla ja tapsuna mentiin sitten vaimon kotikonnuille.

 

23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mitä se olisi?

- Jos muuttaisin niin saattaisin olla aika erilaisessa tilanteessa nyt. En haluu muuttaa mitään. Enkä ehkä uskaltaiskaaan. Tämä hyvä.

 

24. Rakastuitko vuonna 2017?
- Joo.

 

25. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?

- Ei yhtää!

 

26. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

- Mitähä noita ny ois. The Joulukalenteri ny ainaki. Sit me katottiin tota Modern familyä.

 

27. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?

- Ei mitään uutta taivaan alla.

 

28. Mikä oli paras lukemasi kirja?

- Kaikki lässynlää itsehoito-oppaat. Otavan Värikasvio. Sit sain yhen aika mielenkiintosen joululahjaks, mutta sitä en oo vielä lukenu kokonaa.

 

29. ...entä musiikillinen löytö?

- En tiä mut Viima tykkää Popedasta. Erityisesti Matkalla Alabamaan on sen suosikki. Mä oon kuunnellu varmaan eniten Trilluminatia ja Negatiivisten nuorten Kellokosken prinsessaa.

 

30. Mitä halusit ja sait?

- Unelman mitä seurata! Voin sanoo että se tekee tämmöselle unelmattomalle tyypille aika paljon. Elämä maistuu aika paljon paremmalta kun on joku juttu mitä kohti ihan oikeesti ja palavasti haluu pyrkiä.

 

31. Mitä halusit, muttet saanut?

- En viitti sanoo ku saan ne kuitenkin ens vuonna.

 

32. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

- Enemmän kuin hunajaa! Salaisuus! Muumit rivieralla!

 

33. Mitä teit syntymäpäivänäsi?

- Olin lähössä Siguldasta kotiappäi. Bussissa semmonen ärsytttävä täti anto mulle lahjaks muovikassillisen ilmaisesitteitä. Olin ihan kiitollinen.

 

34. Ketä kaipasit?

- Mitä sitä turhia kaipailemaan.

 

35. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi?

- Lakkakääpä <3

 

 

MUUTA:

 

 

1. Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?

- Yhtä mutta aika monta kertaa!

 

2. Oletko joutunut tappeluun?

- Aina välillä pitää vähän päästellä paineita nyrkkeilyn ja painiskelun merkeissä.

 

3. Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?

- Voe tokkiinsa. Haluisin tavata sen ihmisen joka ei ois tehny. Sitäpaitsi pieni jännitys piristää.

 

4. Oletko juonut "perseitä"?

- Joo. Se on ollu hauskaa.

 

5. Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?

- En mä oikeestaan oo katunu mitään. Paitsi sillon kun join ne tän vuoden ainoot yberperseet niin kaduin vähän niitä paria viimestä Jallua. Mutta ei nekään mua enään kaduta. Loppu hyvin kaikki hyvin.

 

IMG-20160731-WA0018.jpg

keskiviikko, 6. joulukuu 2017

Täällä me kylvetään vihreessä kullassa!

Mitä sä tekisit jos hiekkalaatikolla kaivellessas osuisitkin yllättäen valtavaan kultasuoneen? Tai näkisit kivikasassa jotain kimaltavaa, menisit katsomaan lähempää ja toteaisit kimalluksen lähteen osoittautuvan nyrkkisi kokoiseksi kultakimpaleeksi? Tuskin jättäisit sitä ainakaan siihen lojumaan. Ehkä veisit kotiisi, sulkisit kassakaappiin ikiajoiksi. Et kertoisi löydöstäsi kenellekkään. Iltaisin hiippailisit salaisuuksien lokerollesi ihailemaan tuota painavan kylmää esinettä ja kiillottaisit siitä rasvaisia sormenjälkiäsi mikrokuituliinalla. Tuskinpa vain. Minä ainakin laittaisin moisen möykyn suoraapäätä lihoiksi ja nauttisin harvinaisesta kahisevasta tunteesta sormieni välissä.


Siksi minusta on perinjuurin kummallinen ajatus verrata metsää ja puita kultaan. Usein kuulen ihmisten romantisoidusti puhuvan – varsinkin näin itsenäisyyspäivän alla – Suomen loppumattomasta vihreästä kullasta. Jotenkin siitä tulee sellainen olo, kuin kaikki pitäisi aina mitata rahassa. Totta munassa minäkin arvostan Suomen ainutkertaista luontoa, puhdasta ympäristöä ja vapaina virtaavia jokia. Ehkä juuri sen takia haluankin tuoda esille sen, miten minusta välillä tuntuu hieman kaksinaismoralistiselta kehua suomalaisten ainutkertaista luontosuhdetta. Ymmärrän, että elantonsa on meidän jokaisen jostain revittävä. Sitä vain ihmettelen, että mitä vaakakupissa painaa kokonaiset ekosysteemit, uhanalaiset eläin- ja kasvilajit tai loppujen lopuksi puhdas ilma ja hiilinielut? Meidän ”vihreä kulta” kun nyt vaan ei ole loppumatonta. Ovatko puupellot verrattavissa luonnontilaiseen aarniometsään millään tavalla?


Ehkä asioita pitäisi katsoa hieman kauempaa alkaakseen arvostaa sitä mitä on. Kenties olemme liian lähellä nähdäksemme selvästi. Vähän niinkuin lapsi alkaa arvostaa vanhempiaan täysin eri tavalla kun ei enää asu heidän kattonsa ja jääkaappinsa välittömässä läheisyydessä. Usein kuulen meidän ”luontointoilijoiden” ja ”viherpiiperöiden” olevan kaupungissa asuvia, todellisuudentajunsa menettäneitä vihervarpusia, jotka haluavat puuttua siihen miten tavallinen, maalla asuva kansa käyttää omistamiaan metsiä ja elää elämäänsä. Ehkä se on osittain tottakin. Kun ei elä metsän ja luonnon välittömässä läheisyydessä, niin sitä alkaa kaivata ja arvostaa. Sellaisista tunteista usein syntyy suojelunhalu. Mutta on meitä kyllä täällä peräkylilläkin, ei sen puoleen.


Enkä minä ainakaan halua puuttua toisten asioihin, haluan vain herättää ajatuksia jotka ehkä voivat jonain päivänä poikia jotain. Minäkin olen jääräpää. Jos joku ehdottaa minulle jotain niin ensin vittuunnun suunnattomasti ja nostan niskakarvat pystyyn. Sitten vasta mietin asioita, ja kun viimein voin uskotella perustelevani asioita oma-aloitteisesti, voin ehkä muuttaa toimintatapojani.Usein ihmiset heräävät vasta sitten kun ongelma osuu omalle kohdalle. Sitten vasta toimitaan, kun rakkaalta lähisuolta myllätään turpeet teollisuuden käyttöön tai kun metsien suojissa oleva kesämökki sijaitseekin yhtäkkiä tuulisen avohakkuun keskellä 


Kuten aiemmin tekstissäni jo mainitsinkin, vihreä kulta ei ole loppumatonta. Aina voi istuttaa uutta metsää ja onhan kestävä metsänhoito harvennushakkuineen aina pienempi järkytys ekosysteemille kuin avohakkuut ja raiskiot. Ihmisen jälki on kuitenkin aina ihmisen jälki. Ihmisen jälkeen ei juuri jää lahopuuta, joka puolestaan lisäisi elämää ja monimuotoisuutta kertaheitolla. Monet linnut, hyönteiset, sammalet, käävät ja lukemattomat muut eliöt hyötyisivät lahopuusta suunnattomasti, osa ei edes pärjää ilman. Hiilinieluja ajatellen en jokseenkin usko, että nuoret ihmisen istuttamat taimet jaksavat sitoa hiiltä murto-osaakaan siitä mitä vanha aarniometsä monisataavuotisine puineen kykenisi sitomaan, vielä pitkään pitkään aikaan. 


Mitenkäs petoeläimet sitten? Kuinkahan moni meistä tykkää siitä kun karhu tulee penkomaan roskiksia tai juuri sataneesta lumesta löytyy suden jäljet kymmenen metrin päästä ihmisasutuksesta. Monissa piireissa ryhdytään jo kaivelemaan haulikkoja ja alfaurokset alkavat näkemään märkiä unia susijahdista ja aseistetusta painista karhun kanssa. Enhän minä mistään mitään tiedä, mutta jos eläimen lajityypillinen ympäristö alkaa kutistua tarpeeksi pieneksi, se alkaa liikkumaan myös rakennetuissa ympäristöissä. Muuta mahdollisuutta kun ei ole. Alkavat koirat ja porot maistua, kun hirvet ovat jostain syystä kannanhoidollisen metsästyksen nimissä vähentyneet ruokalistalta. Välillä minusta tuntuu siltä, että aina kun ihminen yrittää puuttua asioihin niin jotain menee pieleen. Vrt. Kiinan mehiläiskato. Vrt. Tappajamehiläinen.


Mutta ei saa ymmärtää väärin: minä rakastan suomen jääräpäistä ja muutosvastaista kansaa ja uskomattoman maagista maantieteellistä sijaintia. En olisi ikinä uskonut kirjoittavani näin, mutta totta se on. Ennen kuuntelin itsenäisyyspäivät läpeensä Sielun veljien On mulla unelma- biisiä ja koitin tehdä kaikkea mahdollisimman epäisänmaallista. Iän myötä olen ehkä hieman pehmennyt ja alkanut arvostaa asioita eri tavalla. Hyvää 100-v päivää, vanha pieru <3


IMG_20170809_192415_337_resized_20170908