On ollut mielenkiintoista huomata kuinka paljon ihmisten reaktiot vaihtelevat kun heille kertoo nykyisistä urasuunnitelmistani. Suurin osa tyypeistä on aidosti kiinnostuneita siitä, mitä mä rupean duunailemaan tulevaisuudessa. Monet kehuu kuinka rohkeaa on vaihtaa alaa aivan päinvastaiseen kuin mitä on opiskellut. Propseja tipahtelee myös unelmien seuraamisesta ja siitä, kuinka paljon oon muuttunut viime vuoden aikana. Musta kuulemma näkee jo kauas, että oon tyytyväinen päätökseeni.
Toisaalta ihmisten reaktiot vaihtelevat hurjasti. Vastaan on myös tullut tyyppejä, joille uravalintani ei selkeästi ole omaan mielenlaatuun sopiva. Harvoin he sitä suoraan sanovat, mutta sen kuulee kyllä äänensävystä. Ai ooksä sit semmonen susiensuojelija. Kuka tommosia sitten oikein palkkaa, kunnat vai? Tai niinkuin eilen eräs entinen työkaverini kysyi; valitsitko tarkoituksella mahdollisimman helpon alan?
Siitä tiedän olevani oikealla tiellä, että sarkastiset kommentit ja suoratkaan vittuilut eivät hetkauta mua suuntaan tai toiseen. Nimittäin joo, kyllä mä olen semmoinen susiensuojelija, huolimatta siitä että sä ehkä et ole. Kestän sen, että joku on eri mieltä mun kanssani. Ei mua hetkauta henkilökohtaisella tasolla, että sä haluat hakata kaikki suden näköisetkin otukset pesäpallomailalla paskaksi. Tai se, että et ole kuullut sanaa kohtuutalous. Tai se, että sä et lajittele sun roskia.
Mutta viimeisin kommentti helposta alasta hieman kieltämättä ihmetytti. Eikö juuri se, että mun habitukseni nostaa niin voimakkaita vastareaktioita, kerro että ala ei ehkä ole maailman helpoin. Ihan tällein pienenä välikysymyksenä haluan kysyä, että onko aikuisten ihmisten asenteisiin vaikuttaminen oikeasti helppoa?
Jos joku keksii jonkun helpon tavan niin saa hihkaista mulle. Vaikka keskellä yötä. Nimittäin mun mielestäni siinä se vaikeus vasta alkaa. On perin helppoa päättää itsensä puolesta, vaikka päätös kuulostaakin jonkinasteiselta luopumiselta. Siltä, että joutuu heittämään hyvästit mukavuudelle ja yltäkylläisyydessä elämiselle. Tuntuuko musta siltä? Ei. Olenko onnistunut täydellisesti? En. Mutta mun mielestä tärkeintä on, että edes yrittää. Kaikki muutokset tapahtuu pienin askelin. Mutta sanoppa se kenelle tahansa normityypille, joka mielummin sulkee korvansa kaiken maailman ekologisille selkärepuille ja MIPS-indikaattoreille.
On aika vaikeaa havahtua, kun ympäristö yrittää tuputtaa päinvastaista. KULUTA LISÄÄ! TARVIT TÄMÄN! SYNTYVYYS KASVUUN! NUSSITTUNA NUKUT PAREMMIN! SYÖ MINKÄ JAKSAT MUTTA OSTA SILTI NÄMÄ LAIHDUTUSKALSARIT, KOSKA ET OLE IKINÄ SOPIVA! Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Yleinen asenne kun ainakin vielä on mitä on. Miten sitten voi ikinä saada mihinkään väliin istutettua sellaisen pienen pienen siemenen, joka jossain mielen ja tekosyiden syövereissä jonain kauniina päivänä alkaa itää ja ehkä tuottaa hedelmääkin? Millä keinolla saada tavalliset ihmiset innostumaan luonnonsuojelusta, ja ymmärtämään, että kyseessä ei ole hakkuuaukion reunalla seisominen kyltti kädessä vaan parhaiten homman saisi hoidettua kun aloittaisi omista tekemisistään.
Kun asioita ajattelee tarpeeksi monelta kantilta, alkaa henkeä ahdistaa. Mä nimittäin ymmärrän normityyppejä vallan mainiosti ja osittain olen semmonen itsekin. Ja jos joku tulee mua komentelemaan, paheksumaan tai neuvomaan ennen kuin olen itse kyseenalaistanut toimintaani, kiskaisen käsijarrusta niin että ojentajalihas repeää. Siinä se vaikeus piileekin. Silti huomaan, että kun ihmiset kuulevat että mä olen tuleva ympäristöneuvoja, he alkavat puolustelemaan toimintaansa mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Vaikka en olisi sillä hetkellä edes ajatellut mitään aiheeseen liittyvää. Onko heillä sittenkin huono omatunto jostain?
Minulle paras keino oli lähestyä asiaa positiivisten mielikuvien kautta. Isku suoraan alitajuntaan. Positiivisuuden kautta olen pyrkinyt asiaa lähestymään myös tulevan työni puolesta. Haluan näyttää, että ollakseen tiedostava ja huolissaan ympäristön tilasta, ei tarvi olla tuputtava tai paasaava hippi tai muita paheksuva ”parempi ihminen”. Voi olla ihan tavan tallaaja vikoineen ja hyvine puolineen, ja tehdä silti fiksuja valintoja. Ehkä sitä kautta saa yleisen ilmapiirinkin muuttumaan mediaa kyseenalaistavampaan suuntaan.
Mikä sinut saisi ajattelemaan näitä asioita? Tai mikä sinut sai ajattelemaan? Oliko se joku tietty hetki tai tilanne, vai kypsyikö aatos kaikessa rauhassa? Mulle itselleni kävi sellainen salamanomainen yllätysvalaistuminen. Ajatus oli ehkä piillyt pääni uumenissa jo hetken aikaa, mutta tajuntaan se iski yllättäen. Mistä se ajatus oli sinne putkahtanut? Kumpa tietäisin.
Ps. Minulla ei ole mitään hippejä vastaan
